A Heartbreaking Blog of Staggering Genius

Olen perustanut kavereille pienimuotoisen elokuvakerhon, jossa ei ole oikeastaan mitään muuta kerhoutta kuin se, että päätin kutsua sitä sellaiseksi. Keväällä Kino Tappio (nimen lähde on kaikille joensuulaisille ilmeinen) järjesti kolme ja puoli näytöstä. Hömppäteattereiden parhaita perinteitä kunnioittaakseen Kino Tappio on teemoitettu double feature -ilta.

Kino Tappio 1

Teemana oli jenkki-indie ja leffoina King of California sekä The Nines.

Ensinmainittu on tarina hullusta (Michael Douglas poikkeuksellisen hienossa vedossa) miehestä, joka jahtaa kadonnutta aarretta. Tai sitten se on tarina siitä, että hulluus pistää perhesiteet tiukalle. Tai se saattaa olla tarina jostain muustakin, mutta joka tapauksessa se on sopivan pienimuotoisesti ja vapaa-ajattelevaisesti elikäs luovasti kirjoitettu & toteutettu pätkä. Nauratti aika paljon, vaikka ehkä välillä ei olisi pitänyt.

Jälkimmäinen on käsikirjoittajana kunnostautuneen John Augustin esikoiselokuva ja episodinen mindfuck. Sen ensimmäinen ja toinen osa rakentavat mysteerin, jota kolmas ja viimeinen ei ehkä pysty täysin lunastamaan. Kyse ei ole varsinaisesti siitä, että peli jäisi auki, vaan pikemminkin päinvastoin – Augustin idea on loppujen lopuksi kenties liian banaali, liian pieni tällaisen hössötyksen aiheeksi. Mutta oliko se parempi kuin vaikkapa Charlien enkelien kakkososa? No tuota… joo.

Kino Tappio 1,5

Teemana oli eiku ei järjestetä tänään ja kun Pasi sitten kuitenkin ilmaantui, niin katsottiin Caché. Kas tässäpä Ideaelokuva, siis sellainen, jota on mahdoton katsoa ilman että on piinallisen tietoinen ohjaajasta ja hänen viritelmistään. Syyllisyyttä ja vastuuta Haneke-setä tässä jahtaa, sillä kaikilla meillä on tahra menneisyydessämme, vähintään kollektiivisesti.

Oikeastaan itse leffaa enemmän minun tekee mieli puhua levyllä olleesta reilusta puolituntisesta haastattelupätkästä, jossa herra raiskaan katsojani itsenäisyyteen kertoo Ideoistaan. Erityisesti jäin miettimään sitä, kun hän selitti tahtoneensa elokuvalle mahdollisimman läpinäkyvän tyylin: ei nopeaa leikkausta, ei hurjia kamera-ajoja, ei musiikkia, jne. Tarkoituksena oli minimoida elokuvallisuus ja maksoimoida Idean välittyminen, mutta mielestäni siinä ei aivan onnistuttu.

Kas kun jos ajatellaan, että elokuvanteon hollywoodilainen kuvakerronta on jatkumo, jonka toisessa päässä ovat yhdellä otolla ja staattisella kameralla kuvatut pätkät ja toisessa päässä cgi-hypernopealeikkaus-steadicam-whatchamacallit-sillisalaatit, niin Caché ei suinkaan sijoitu neutraaliin paikkaan keskivaiheille, vaan huomattavasti lähemmäksi minimalistista päätä. Niinpä katsojan huomio kiinnittyy elokuvan muotoon enemmän kuin mitä vähän tiuhemmin silputun leffan kanssa kävisi.

Esimerkkinä vaikka Cachén pitkät, pitkät otokset: minä ainakin tulkitsin niiden olevan jonkinlaisia metamerkkejä katselemisesta, siis ikään kuin muistuttamassa katsojaa siitä, että nyt muuten katsot parhaillaan tätä. Onhan katseleminen – passiivisuus – yksi Cachén tärkeimmistä elementeistä; elokuva alkaa pitkällä, liikkumattomalla kuvalla, joka tuijottaa pääparin asuntoa.

Kino Tappio 2

Teemana zombiet, elokuvina Fido ja Les revenants.

Fido sai alkunsa lyhäri-ideana, joka ymmärtääkseni jäi toteuttamatta, kun kaverit alkoivat kerätä rahoitusta pitkää leffaa varten. Elokuvan 1950-luvun vaihtoehto-Yhdysvalloissa zombiet on saatu kesytettyä teknologian keinoin vaarattomiksi kotiorjiksi. Vähän kun silmiä siristää, niin homman voi lukea vertauskuvana ihmisoikeustaisteluille, semminkin kun pääosaperheen poika ottaa ja ihastuu uuteen orjatsomppariin. Jälleen kärsitään turhankin nokkelasta premissistä, sillä homma ei oikein etene tätä alkuoivallusta pidemmälle. Muutama splattisvitsi on saatu mukaan, eikä siinä ole mitään vikaa, sillä zombielapsien päältä autoileminen on aina hauskaa.

Les revenants eli They came back on zombiekuva vain jos genremääritelmää venytetään äärimmilleen. (Tai jos olennaisena pidetään yhteiskunnallisten allegorioiden esittämistä, niin mitään ongelmaa ei ole.) Kun kuolleet palaavat takaisin, ei heitä kiinnosta aivojen syöminen vaan… tai siis heitä ei kiinnosta mikään. Ranskalaiset ovat siitä kunnollista väkeä, että he tahtovat integroida epäkuolleet takaisin yhteiskuntaan ja tarjoavat apua sitä tarvitseville. Vaan mitäpä kuolleet tahtovat? Siitä ei ota selvää oikein kukaan. Varsinainen jännite tulee kuitenkin ole varovainen mitä toivot tai se voi toteutua -tyyppisestä ajatusleikistä: kaikkihan me kaipaamme edesmenneitä lähimmäisiämme, mutta osaisimmeko ottaa heidät takaisin? (Posthumanisteilla olisi tähän varmaan sanansa sanottavana.) Diggasin.

Kino Tappio 3

Teeman piti olla vihaan perhettäni, mutta se jäi vähän puolitiehen. Elokuvina Margot at the Wedding ja Black Snake Moan.

MATWissa Nicole Kidman esittää äärimmäistä mulkeroa, maailman vittumaisinta tyyppiä, koko kaikkeuden kammottavinta kusipäätä. Hän manipuloi ja luikertelee ja väistää vastuuta ja uskoo tai ainakin esittää olevansa viaton uhri. Elokuvaa tulee katsottua jossain määrin Noam Baumbachista kertovana tositarinana, vaikken tiedä, onko moiselle luennalle perusteluja. Koko homma on kiehtova kuten kolari ja samalla tavalla puistattavakin. Että haluaako sitä nyt välttämättä viettää aikaa edes virtuaalisesti moisen äpärän kanssa?

Black Snake Moanissa Jacksonin Samppa ottaa hellään huomaansa seksiriippuvuudesta kärsivän Christina Riccin ja jos tuo ei saanut sinua hihittelemään vähämielisesti, niin saatat olla väärässä paikassa. Vakavaa draamaa tässä viritellään, mutta hahmot jäävät kyllä liian pinnallisiksi tai stereotyyppisiksi. Komea ulospano, tosin kenenkään ei ehkä koskaan tarvitse nähdä yhtään elokuvaa, jossa Samppa esittää karismaattista Samppaa. Pulp Fictionista on yli kymmenen vuotta, so get over it (ja tämä on suunnattu yhtä paljon roolittajille).

* * *

Kino Tappio aktivoituu jälleen, kunhan saadaan laatikot purettua. Suunniteltuina teemoina ovat ainakin stuntmiehet, dokkarit, 1970-luvun Hollywood ja salaliitot.

Lehtipisteisiin ja parhaisiin liikkeisiin on ilmestynyt ensimmäinen numero LXRY-lehteä, joka on ekslusiivinen ja ainutlaatuinen.

Jaiku ehti jo kollektiivi-ihmetellä, miksi kansanedustaja Tanja Karpela on tehnyt lehden pääkirjoituksen, kun hänen kantansa luksustavaraan on hieman nyrpeä.

Mutta paras kaikista on kustantajan työpaikkailmoitus:

Assistentti - LXRY Finland Oy julkaisee uutta luxuselämään keskittyvää lifestyle-lehteänimeltä LXRY -Magazine.Haemme media-alan kokemusta

Tästä on hyvä jatkaa.

Aamulehti kysyy, että Sinustako Pirkanmaan Carrie?

Hups, väärä Carrie.

* * *

Muutosta on nyt viikko. Uudessa asunnossa on kasassa sänky, 80 prosenttia keittiöstä ja pätkä Lundiaa. Aika hidasta toimintaa.

Mietin vaan – kun Aamulehden verkkosivuilla on juttu siitä, että Henkkamaukan mainos oli eettisesti sopimaton Helsingin katukuvaan (eli näkyi reittä), niin miten tolkullista on otsikoida se “Tämä mainos oli liian eroottinen katukuvaan – katso kuva!”

Ymmärrän hyvin sen, että mainos täytyy lukijalle näyttää, koska eihän tämä muuten voi arvioida plakaatin sopimattomuutta. Mutta jotenkin tässä nyt tulee ristiriitainen olo, kun oikein huutomerkin kanssa houkutellaan katsomaan ko. kuvaa.

Älä ymmärrä väärin: moralisointi on hieno asia, josta lehdistön tulee pitää ehdottomasti kiinni.

Saimme loistavan idean: pitää perustaa coverbändi, joka soittaa easy listening -versioita Pelle Miljoonan biiseistä. Lähtökohtana oli Olen kaunis -boksin biisilistaus, josta saadaan muokkaamalla sopivaa materiaalia:

• Yhteiskunta haisee kukkasilta
• Mä vaan pogoon (en liian korkealle, muutoin läskit hyllyy)
• Lontoo on muodikas kaupunki
• Mä hajotan tän maailman mutta vain kolmeen osaan ettei oo liian vaikea koota
• Tahdon olla vapaa, sanoi Volvo-Markkanen
• Olen työtön ja voin hyvin
• Mun rakkaus ei velvoita yhdyntään
• Akateeminen poika drop-outille liian touché!
• Mie en välitä mistään mitä ei saa kevään muotiväreissä
• Olen ulkona, palaan kello 18:aan mennessä
• Häpeän olla valkoinen, joten matkustan pariksi viikoksi Espanjaan
• Väkivalta ja päihdeongelma olivat suurempi ongelma agraariyhteiskunnassa
• Tänä yönä vien sut pois, mikäli vanhempasi antavat luvan
• Raivoon, koska keitossani on kärpänen

Kommenteissa jne. saa listata lisää ja parempia.

Edit 1, Kari Haakana kommenteissa:

• Lähdetään kiitämään nopeusrajoitusten mukaan
• En jumaloi Amerikkaa, mutta transatlanttiset suhteet ovat tärkeä asia
• Lanka palaa (käytän suojalaseja)

Arvostan etenkin kakkosehdotusta.

Edit 2, Pni:

• Mulla menee lujaa, onneksi kohta on aamulääkityksen aika
• Mua valvotaan ja se saa mut tuntemaan oloni turvalliseksi
• Näkymä Avenuelle lisämaksusta
• Viesti (teille kovikset) anonyymisti paikallislehden yleisöpalstan kautta

Edit 3, Tero Heiskanen, Aki ja Rysky

• Epärehellisyys perii maan, mutta rehellisyys perii talon
• Enää itkeä voit, kun nauroit tähän asti
• Kaikesta täytyy maksaa, mutta dollaritkin käy
• TV ja digiboksi
• Seison paitsiossa, mutta olen M.Forssell, jolla käy flaksi
• Hyvää yötä ja huomenta maailma
• Tiina on niin nuori, ettei ota vielä asuntolainaa
• Älä äiti itke, tein sulle äitienpäiväkortin
• Moottoritie (ei mopoille)
• Rakkaus on suuri vankila, mutta perhevierailumahdollisuudet ovat kunnossa.
• Olemme matkalla tuntemattomaan, mutta opastus perille on järjestetty.
• Mitä tänään koulussa opit on aiheellinen kysymys nopeampien valmistumisaikojen kannalta.

Jos tällä ei päästä yliopistoväen bilebändisuosikiksi, niin ei paljon rehti työ Suomessa kannata.

Yhden kuuntelun perusteella Löytäjä saa pitää on Stellan paras levy: hyvät asiat ovat parantuneet entisestään ja huonoja asioita on vähemmän kuin ennen.

Olen onnellinen.

Jos joku tahtoo Esquirea, Popular Mechanicsia, Fortunea tai Veli-lehtiä, niin sopii tulla hakemaan meiltä ennen sunnuntaita. Muuten menevät keräyskoriin, koska pirukaan jaksa enää kanniskella noita asunnosta toiseen. Ja sitten on vielä vanhoja LRB:itä, NYRB:ejä ja pari Tieteessä tapahtuu -lehteä, jos mieli tekee.

Niin ja lisäksi on epämääräistä tietokonekrääsää, eli jos on lattakaapelin tahi näppäimistön tarvetta, niin täältä saapi.

Kaksi sanaa: marsut ja vaatteet.

Mikä teitä oikein vaivaa?

Yleensä sitä blogissa vain nurisee kehnosti menneistä asioista, joten nyt on syytä kiitellä: Pohjolan asiakaspalvelu kohteli minua tänään erinomaisesti.

Eilen postilaatikossa odotti ulosottokirje yrittäjän lakisääteisestä tapaturmavakuutuksesta. Ongelma oli siinä, että vakuutusyhtiöllä oli toiminimeni vanha osoite, joten laskut ja maksukehoitukset olivat kadonneet limboon. Vika on tietenkin meikäläisen, koska en ostanut Itellalta edelleenlähetyspalvelua enkä tajunnut erikseen ilmoittaa asiasta vakuutusyhtiöön. (Olkoonkin, että uuden osoitteen olisi saanut selville YTJ:stä noin minuutissa.)

Soitin sitten Pohjolaan, jossa asiakaspalvelija ymmärsi huoleni ja alkoi selvittää asiaa. Hän soitti kymmenen minuutin päästä takaisin ja ilmoitti, että lasku on poistettu ulosotosta ja uudet lipareet tulevat postissa.

Tällaisesta jää hyvä mieli.