Amerikkalaisia vessaerikoisuuksia

Senhän kaikki jo tietävät, että Yhdysvalloissa vessanpöntöissä on vedenpinta kovin korkealla. Välillä sinne huljahtaa vääriä ruumiinosia, mutta ei siitä nyt enempää.

Viimeisimmällä reissullani kohtasin kaksi uutta ihmetyksen aihetta. Niistä ensimmäinen oli ravintola elikäs baari, jossa pisuaarit olivat täynnä jääkuutioita. (Puolisoni arvelee kyseessä olleen operaation, jossa yritettiin hankkiutua eroon ylimääräisistä jääkuutioista, mutta minä sanon: hogwash!)

Toinen oli hotellin automaattipönttö, joka päätti huuhdella itsensä, vaikka olin vielä ns. asioimassa ns. housut ns. kintuissa.

Että sellaisia.

Ironisen tatuoinnin mahdollisuudesta

New Uglyn hengessä aloin miettiä, olisiko mahdollista ottaa niin ruma tatuointi, että se näyttäisi melkein kaikkien mielestä kamalalta, mutta jostain löytyisi todellisia tatskaconnoisseureja, jotka ymmärtäisivät vankilapistoksilta näyttävän kuvion olevan itse asiassa todella hieno?

Kainalovaahto

On kamalan vaikea arvioida, miten paljon shampoota kuluu suihkussa. Useimmiten sitä jää jonkin verran yli ja mielestäni ainoa looginen tapa hankkiutua siitä eroon on hieroa se kehon karvaisiin kohtiin: kainaloihin, haaroväliin, joskus myös rintaan. (Minulla ei käytännöllisesti katsoen ole rintakarvoja.)

Tein eilenkin niin. Jossain vaiheessa vilkaisin itseäni sivuttain peilistä ja huomasin, että kainaloni vaahtosi kuin b-elokuvan vesikauhuinen zombie. Valtava valkoinen kuplajono, joka ylettyi melkein navan korkeudelle saakka.

Larry Davidin sukka

Sitä joutuu välillä miettimään yllättävän paljon sukkia. Esimerkiksi meidän ovessamme roikkuu ovenkahvaan pujotettuna yksinäinen musta sukka. (Oven sisäpuolella, ei sentään käytävään päin. Höhlät.) Sen näkeminen tuntuu päivä päivältä kiusallisemmalta.

Kyseinen sukka ei nimittäin ole meidän.

Kävin päivänä eräänä pesemässä pyykkejä taloyhtiön yhteisessä pyykkituvassa, ja koska edellisen käyttäjän pesuohjelma oli ehtinyt pysähtyä, nostin hänen vaatteensa suoraan kuivuriin.

Ilmeisesti en huomannut yhtä sukkaa, koska vähän myöhemmin se löytyi kuivattavien pinosta. Se pantiin sivuun, tarkoituksena palauttaa sukka oikealle omistajalleen. Edellisen pyykkärin kun pystyi selvittämään varauslistasta.

Mutta jotenkin sukka jäi palauttamatta samana päivänä, ja seuraavana ja… no, nyt se sitten roikkuu ovessa. Ajatus siitä, että pitäisi mennä soittamaan ventovieraan ihmisen ovikelloa ja kertoa, miksi minulla on hänen sukkansa, tuntuu epämukavalta.

Voisiko sen palauttaa postiluukusta? Ei, koska vain hyvin omituiset ihmiset tunkevat vaatteita sisään toisten postiluukuista ilman selitystä.

Voisinko lisensoida elämäni Larry Davidille? Siitä saisi yhden sivujuonen Curb Your Enthusiasm -jaksoon.

Saunamörkö eli kuinka aivoni jallittivat itseään

Taloyhtiömme saunassa – joka esiintyy blogissani nykyään hämmentävän usein, mutta bear with me eli karhutkaa kanssani – on neljä huonetta.

Ensin on pukuhuone, josta pääsee suihkuhuoneeseen, josta pääsee löylyhuoneeseen, josta pääsee vilpolaan. Olennaista tarinani kannalta on se, että saunan lauteilta ei näe koko vilpolaa vaan ainoastaan puolet siitä.

Keksin päivänä eräänä, että olisi erinomainen jekku jäädä oman saunavuoronsa jälkeen piiloon vilpolaan. Ideana olisi istua hipihiljaa paikallaan, kunnes pahaa-aavistamaton saunoja tulisi löylyjen jälkeen vilpolaan ja säikähtäisi hengiltä.

Noh.

Kävi sitten niin, että menin tänään saunaan kahdestaan lapsen kanssa. Purin tavarat, jätin vaatteet pukuhuoneseen, nostin pesuaineet suihkuhuoneeseen, levittelin laudesuojan saunaan ja olin juuri avaamassa vilpolan ovea viedäkseni saunaoluen sinne jemmaan, kun minut valtasi yhtäkkiä selittämätön olo siitä, että oven takana vaanii keppostelija.

Ei siellä ketään ollut, mutta näemmä aivo osaa säikäyttää itse itsensä. Hieno elin, jumalauta.

Datajournalismi vs poikabändit

FiveThirtyEightissä on edes välillä keskitytty olennaisiin asioihin. Vuonna 2014 nörtit analysoivat ysäripoikabändien musiikkiin liittyvää dataa (biisit ja sanoitukset) oikein urakalla.

Tuloksia: poikabändit olivat lyhytikäisiä, ne olivat banaaleja, niiden jäsenet olivat vanhoja ja lyriikat melkoista na na na naata.

Mutta se ei haittaa, sillä kun nousen karaokeravintolan lavalle ja Everybody (Backstreet’s Back) lähtee soimaan, jokainen kuulija on sulaa vahaa.

Dän-dädä-dädädän, dän-dädä-dän – alright!

Ähäkutti

Hävitin matkakortin maanantaina, kun toin lapsen bussilla himaan päiväkodista.

Tiistaina soitin HSL:n löytötavaratoimistoon. Ei ollut mitään.

Tänään soitin uudestaan. Ei mitään.

Sitten soitin Suomen Löytötavaroihin eikä ollut sielläkään. Kehotti soittamaan uusiksi parin päivän päästä, koska tavaroita tulee 2–6 päivän viiveellä.

Tuumasin että pakko kuitenkin huomenna ostaa uusi kortti, koska pakko on reissata ja maksettua kautta menee hukkaan. Eikä se maksa kai kuin vitosen. Harmittaa vaan hävinneen lippukukkaron kohtalo, koska se oli Outin Tampereella minulle antama lahja.

Viisi minuuttia sitten löysin kortin lompakkoineen sängyn alta.

Hyvää musiikkia vuodelle 2016 – kuka ehtii ensimmäisenä?

Yleensä olen linkannut tuoreeseen hipster hits -soittolistaan vasta sitten, kun sille on jo lisätty biisejä, mutta tänä vuonna kaikki on toisin.

Nyt otetaankin skaba siitä, kuka saa ensimmäisenä lisättyä listalle hyvän biisin!

Edelleen jok’ikinen ihminen voi osallistua, kunhan seuraavat ehdot täyttyvät:

biisien pitää olla julkaistu vuonna 2016, biisien pitää olla hyviä, yksi biisi per levy ja toisten lisäämiä raitoja ei sovi poistaa (ei vaikka samalta levyltä löytyisi mielestäsi parempi tapaus – omia valintojaan saa toki vaihdella).

Aiemmin:
2015, 2014, 2013, 2012, 2011, 2010, 2009 ja 2008.

Mitä on olla offline?

Jouluaattona ilmoitin olevani seuraavat pari päivää internetin ulottumattomissa, ainakin melkein.

Kytkin automaattipäivitykset pois ja mobiilidatan pois käytöstä. Ideana oli, että sovellukset eivät houkuttelisi klikkaamaan vahingossa. Älykellonkin jätin kotiin, jottei tulisi vahingon sitä vilkuiltua. Pikaviestit saivat jäädä. Latasin Kindleen kymmenen kiinnostavaa artikkelia, mutta päädyin jättämään senkin kotiin ja pakkasin reppuun sen sijaan kolme romaania.

Sietämättömän snobistista, koska se viestii jotain, mutta mitä? Että pärjään ilman tätä halpahintaista mediaa, että  minulla on parempaakin tekemistä? Ehkä. Omalla kohdallani ajattelin myös sitä, että kun normaalisti lonuan internetissä koko ajan, niin poikkeama on jotenkin selitettävä.

Okei, snobismia se oli.

Olin loppujen lopuksi poissa vain 1,5 vuorokautta. Tuon aikaa luin kotimaista proosaa ja vietin joulujuhlaa. Oliko minun helpompi keskittyä niihin, kun internet ei ollut koko ajan kerjäämässä huomiota? Ehkä.

Huomasin että halusin jakaa sitaatteja kirjoista ja ottamiani valokuvia.

En kaivannut vuorovaikutusta. En kaivannut minulle epämääräisesti suunnattuja ”sinua saattaisi kiinnostaa” tai ”osallistu tähän keskusteluun” -viestejä.

En kaivannut joukkoviestintää. (Yhtään henkkoht-viestiä ei muuten tullut.)

Mutta halusin jakaa löytöni muille. Minulle riitti, että saatoin  kuvitella niiden synnyttäneen jonkinlaisia reaktioita. Tyhmät valokuvani ovat ehkä selkein esimerkki. Niiden kuvateksti virittää tulkitsemaan kuvan jollain tavalla ja reaktioista yritän arvailla, tulkinko ymmärretyksi.

Joka siis tarkoittaa ”ajattelevatko muut samalla tavalla kuin minä”. Ehkä siinä sitten on jotain lohdullista, yksinäisyyttä lievittävää. En tiedä.

Halusin pull-internetin, en push-internetiä. Halusin luvan käydä etsimässä itseäni kiinnostavia asioita ja julkaisemassa niitä myös, mutta samalla luvan pysytellä kaiken muun ulkopuolella.

Kertonee jonkinlaisesta persoonallisuushäiriöstä, että yleensäkään kuvittelen internetin eli toisten ihmisten kaipaavan älyllistä kontribuutiotani mitä erilaisimpiin asioihin. Etenkin kun yleensä panokseni on ölinää ja puujalkavitsejä.

Mutta kyllä offline-lupauksesta oli apua. Sen ilmoittaminen julkisesti oli myös eräänlainen psyykkinen apuväline: olen sanonut tämän asian julkisesti, joten se on  totta ja velvoittaa minua eri tavalla kuin jos olisin jättänyt sen vain pääni sisälle lillumaan.

Tosiaan: 1,5 vuorokautta. Mitätön aika, jonka mainitseminen saavutuksena lienee patologian selkein merkki. Ensin tuli Facebook- ja Twitter-ilmoituksia, jotka pyyhkäisin piiloon. Muutamaa ilmoitusta myöhemmin kävin katsomassa yhden asian (taisi olla Feministiryhmästä, kun olin juuri lukenut Jezebelin jutun ja mietin että niinköhän se oli käyty linkkaamassa sinne), ja sen jälkeen oli helppoa katsoa omat ilmoitukset muutenkin läpi ja sitten peli oli menetetty.

Tämän blogauksen kirjoitin kuitenkin kännykän muistiin, koska anoppilan wlan tökkii.

Helsingin liikennekulttuuri vuonna 2015

Iltapäivällä pyöräilin päiväkodista kotiin Kettutiellä Helsingin Herttoniemessä. Ajoin ajoradalla, reilusti oman kaistani keskellä, koska Kettutiellä ei tietääkseni ole kevyen liikenteen väylää tai pyörätietä.

Kuten kuvasta näkyy, kadun toinen puoli on yleensä täynnä pysäköityjä autoja. Olin juuri noilla main, kun punaista Citroen Xsara -henkilöautoa ohjaava herrasmies tööttäsi ja ohitti minut. Epäselväksi jäi, miksi hän halusi tehdä niin. Kenties hän näki vastaantulevien kaistalla kohti tulevan auton ja ajatteli, että minun olisi hyvä antaa hänelle tietä, jotteivät autot kolaroisi.

Tai ehkä hän ei ajatellut asiaa ollenkaan.

Viime viikolla samalla kadulla moottoripyöräilijä ohitti minut risteyksessä ja huusi ohi mennessään jotain keskellä ajamisesta. Epäselväksi jäi, tarkoittiko hän että minun pitäisi ajaa keskemmällä vai pysyä poissa keskeltä kaistaa.

Ehkä hänkään ei ajatellut asiaa.

Tekisi mieleni sanoa näille kanssaliikkujille, ettei Helsingin liikennesuunnittelu ole minun päätettävissäni. En voi ajaa jalkakäytävällä, ellen halua rikkoa lakia ja mahdollisesti törmätä jalankulkijoihin.

En voi ajaa kaistan reunassa, koska jalkakäytävän reunassa on korkea kiveys. Jos tarjoan autoilijoille mahdollisuuden ohittaa minut käyttämällä samaa kaistaa, luon vaaratilanteen jossa tiukan paikan tullen minä ja pyöräni jäämme auton ja kiveyksen väliin. En ole täysin vakuuttunut siitä, että minun pitäisi kantaa harkitsemattoman ohituksen seuraukset.

Ihmiset valittelevat toisinaan autokoulun kakkosvaiheen olevan turhanpäiväistä rahastusta. Minusta tuntuu välillä, että kaikkien tienkäyttäjien olisi hyvä käydä vaikka kymmenen vuoden välein kertaamassa liikennesäännöt ja opetella huomaavaisuutta itse kutakin kohtaan.

Tosin oma ajokorttini on viime vuosituhannelta, joten olisin ilmeisesti ensimmäisten kertaajien joukossa. Se voisi olla ihan hyvä ajatus.