Larry Davidin sukka

Sitä joutuu välillä miettimään yllättävän paljon sukkia. Esimerkiksi meidän ovessamme roikkuu ovenkahvaan pujotettuna yksinäinen musta sukka. (Oven sisäpuolella, ei sentään käytävään päin. Höhlät.) Sen näkeminen tuntuu päivä päivältä kiusallisemmalta.

Kyseinen sukka ei nimittäin ole meidän.

Kävin päivänä eräänä pesemässä pyykkejä taloyhtiön yhteisessä pyykkituvassa, ja koska edellisen käyttäjän pesuohjelma oli ehtinyt pysähtyä, nostin hänen vaatteensa suoraan kuivuriin.

Ilmeisesti en huomannut yhtä sukkaa, koska vähän myöhemmin se löytyi kuivattavien pinosta. Se pantiin sivuun, tarkoituksena palauttaa sukka oikealle omistajalleen. Edellisen pyykkärin kun pystyi selvittämään varauslistasta.

Mutta jotenkin sukka jäi palauttamatta samana päivänä, ja seuraavana ja… no, nyt se sitten roikkuu ovessa. Ajatus siitä, että pitäisi mennä soittamaan ventovieraan ihmisen ovikelloa ja kertoa, miksi minulla on hänen sukkansa, tuntuu epämukavalta.

Voisiko sen palauttaa postiluukusta? Ei, koska vain hyvin omituiset ihmiset tunkevat vaatteita sisään toisten postiluukuista ilman selitystä.

Voisinko lisensoida elämäni Larry Davidille? Siitä saisi yhden sivujuonen Curb Your Enthusiasm -jaksoon.

Saunamörkö eli kuinka aivoni jallittivat itseään

Taloyhtiömme saunassa – joka esiintyy blogissani nykyään hämmentävän usein, mutta bear with me eli karhutkaa kanssani – on neljä huonetta.

Ensin on pukuhuone, josta pääsee suihkuhuoneeseen, josta pääsee löylyhuoneeseen, josta pääsee vilpolaan. Olennaista tarinani kannalta on se, että saunan lauteilta ei näe koko vilpolaa vaan ainoastaan puolet siitä.

Keksin päivänä eräänä, että olisi erinomainen jekku jäädä oman saunavuoronsa jälkeen piiloon vilpolaan. Ideana olisi istua hipihiljaa paikallaan, kunnes pahaa-aavistamaton saunoja tulisi löylyjen jälkeen vilpolaan ja säikähtäisi hengiltä.

Noh.

Kävi sitten niin, että menin tänään saunaan kahdestaan lapsen kanssa. Purin tavarat, jätin vaatteet pukuhuoneseen, nostin pesuaineet suihkuhuoneeseen, levittelin laudesuojan saunaan ja olin juuri avaamassa vilpolan ovea viedäkseni saunaoluen sinne jemmaan, kun minut valtasi yhtäkkiä selittämätön olo siitä, että oven takana vaanii keppostelija.

Ei siellä ketään ollut, mutta näemmä aivo osaa säikäyttää itse itsensä. Hieno elin, jumalauta.

Datajournalismi vs poikabändit

FiveThirtyEightissä on edes välillä keskitytty olennaisiin asioihin. Vuonna 2014 nörtit analysoivat ysäripoikabändien musiikkiin liittyvää dataa (biisit ja sanoitukset) oikein urakalla.

Tuloksia: poikabändit olivat lyhytikäisiä, ne olivat banaaleja, niiden jäsenet olivat vanhoja ja lyriikat melkoista na na na naata.

Mutta se ei haittaa, sillä kun nousen karaokeravintolan lavalle ja Everybody (Backstreet’s Back) lähtee soimaan, jokainen kuulija on sulaa vahaa.

Dän-dädä-dädädän, dän-dädä-dän – alright!

Ähäkutti

Hävitin matkakortin maanantaina, kun toin lapsen bussilla himaan päiväkodista.

Tiistaina soitin HSL:n löytötavaratoimistoon. Ei ollut mitään.

Tänään soitin uudestaan. Ei mitään.

Sitten soitin Suomen Löytötavaroihin eikä ollut sielläkään. Kehotti soittamaan uusiksi parin päivän päästä, koska tavaroita tulee 2–6 päivän viiveellä.

Tuumasin että pakko kuitenkin huomenna ostaa uusi kortti, koska pakko on reissata ja maksettua kautta menee hukkaan. Eikä se maksa kai kuin vitosen. Harmittaa vaan hävinneen lippukukkaron kohtalo, koska se oli Outin Tampereella minulle antama lahja.

Viisi minuuttia sitten löysin kortin lompakkoineen sängyn alta.

Hyvää musiikkia vuodelle 2016 – kuka ehtii ensimmäisenä?

Yleensä olen linkannut tuoreeseen hipster hits -soittolistaan vasta sitten, kun sille on jo lisätty biisejä, mutta tänä vuonna kaikki on toisin.

Nyt otetaankin skaba siitä, kuka saa ensimmäisenä lisättyä listalle hyvän biisin!

Edelleen jok’ikinen ihminen voi osallistua, kunhan seuraavat ehdot täyttyvät:

biisien pitää olla julkaistu vuonna 2016, biisien pitää olla hyviä, yksi biisi per levy ja toisten lisäämiä raitoja ei sovi poistaa (ei vaikka samalta levyltä löytyisi mielestäsi parempi tapaus – omia valintojaan saa toki vaihdella).

Aiemmin:
2015, 2014, 2013, 2012, 2011, 2010, 2009 ja 2008.

Mitä on olla offline?

Jouluaattona ilmoitin olevani seuraavat pari päivää internetin ulottumattomissa, ainakin melkein.

Kytkin automaattipäivitykset pois ja mobiilidatan pois käytöstä. Ideana oli, että sovellukset eivät houkuttelisi klikkaamaan vahingossa. Älykellonkin jätin kotiin, jottei tulisi vahingon sitä vilkuiltua. Pikaviestit saivat jäädä. Latasin Kindleen kymmenen kiinnostavaa artikkelia, mutta päädyin jättämään senkin kotiin ja pakkasin reppuun sen sijaan kolme romaania.

Sietämättömän snobistista, koska se viestii jotain, mutta mitä? Että pärjään ilman tätä halpahintaista mediaa, että  minulla on parempaakin tekemistä? Ehkä. Omalla kohdallani ajattelin myös sitä, että kun normaalisti lonuan internetissä koko ajan, niin poikkeama on jotenkin selitettävä.

Okei, snobismia se oli.

Olin loppujen lopuksi poissa vain 1,5 vuorokautta. Tuon aikaa luin kotimaista proosaa ja vietin joulujuhlaa. Oliko minun helpompi keskittyä niihin, kun internet ei ollut koko ajan kerjäämässä huomiota? Ehkä.

Huomasin että halusin jakaa sitaatteja kirjoista ja ottamiani valokuvia.

En kaivannut vuorovaikutusta. En kaivannut minulle epämääräisesti suunnattuja ”sinua saattaisi kiinnostaa” tai ”osallistu tähän keskusteluun” -viestejä.

En kaivannut joukkoviestintää. (Yhtään henkkoht-viestiä ei muuten tullut.)

Mutta halusin jakaa löytöni muille. Minulle riitti, että saatoin  kuvitella niiden synnyttäneen jonkinlaisia reaktioita. Tyhmät valokuvani ovat ehkä selkein esimerkki. Niiden kuvateksti virittää tulkitsemaan kuvan jollain tavalla ja reaktioista yritän arvailla, tulkinko ymmärretyksi.

Joka siis tarkoittaa ”ajattelevatko muut samalla tavalla kuin minä”. Ehkä siinä sitten on jotain lohdullista, yksinäisyyttä lievittävää. En tiedä.

Halusin pull-internetin, en push-internetiä. Halusin luvan käydä etsimässä itseäni kiinnostavia asioita ja julkaisemassa niitä myös, mutta samalla luvan pysytellä kaiken muun ulkopuolella.

Kertonee jonkinlaisesta persoonallisuushäiriöstä, että yleensäkään kuvittelen internetin eli toisten ihmisten kaipaavan älyllistä kontribuutiotani mitä erilaisimpiin asioihin. Etenkin kun yleensä panokseni on ölinää ja puujalkavitsejä.

Mutta kyllä offline-lupauksesta oli apua. Sen ilmoittaminen julkisesti oli myös eräänlainen psyykkinen apuväline: olen sanonut tämän asian julkisesti, joten se on  totta ja velvoittaa minua eri tavalla kuin jos olisin jättänyt sen vain pääni sisälle lillumaan.

Tosiaan: 1,5 vuorokautta. Mitätön aika, jonka mainitseminen saavutuksena lienee patologian selkein merkki. Ensin tuli Facebook- ja Twitter-ilmoituksia, jotka pyyhkäisin piiloon. Muutamaa ilmoitusta myöhemmin kävin katsomassa yhden asian (taisi olla Feministiryhmästä, kun olin juuri lukenut Jezebelin jutun ja mietin että niinköhän se oli käyty linkkaamassa sinne), ja sen jälkeen oli helppoa katsoa omat ilmoitukset muutenkin läpi ja sitten peli oli menetetty.

Tämän blogauksen kirjoitin kuitenkin kännykän muistiin, koska anoppilan wlan tökkii.

Helsingin liikennekulttuuri vuonna 2015

Iltapäivällä pyöräilin päiväkodista kotiin Kettutiellä Helsingin Herttoniemessä. Ajoin ajoradalla, reilusti oman kaistani keskellä, koska Kettutiellä ei tietääkseni ole kevyen liikenteen väylää tai pyörätietä.

Kuten kuvasta näkyy, kadun toinen puoli on yleensä täynnä pysäköityjä autoja. Olin juuri noilla main, kun punaista Citroen Xsara -henkilöautoa ohjaava herrasmies tööttäsi ja ohitti minut. Epäselväksi jäi, miksi hän halusi tehdä niin. Kenties hän näki vastaantulevien kaistalla kohti tulevan auton ja ajatteli, että minun olisi hyvä antaa hänelle tietä, jotteivät autot kolaroisi.

Tai ehkä hän ei ajatellut asiaa ollenkaan.

Viime viikolla samalla kadulla moottoripyöräilijä ohitti minut risteyksessä ja huusi ohi mennessään jotain keskellä ajamisesta. Epäselväksi jäi, tarkoittiko hän että minun pitäisi ajaa keskemmällä vai pysyä poissa keskeltä kaistaa.

Ehkä hänkään ei ajatellut asiaa.

Tekisi mieleni sanoa näille kanssaliikkujille, ettei Helsingin liikennesuunnittelu ole minun päätettävissäni. En voi ajaa jalkakäytävällä, ellen halua rikkoa lakia ja mahdollisesti törmätä jalankulkijoihin.

En voi ajaa kaistan reunassa, koska jalkakäytävän reunassa on korkea kiveys. Jos tarjoan autoilijoille mahdollisuuden ohittaa minut käyttämällä samaa kaistaa, luon vaaratilanteen jossa tiukan paikan tullen minä ja pyöräni jäämme auton ja kiveyksen väliin. En ole täysin vakuuttunut siitä, että minun pitäisi kantaa harkitsemattoman ohituksen seuraukset.

Ihmiset valittelevat toisinaan autokoulun kakkosvaiheen olevan turhanpäiväistä rahastusta. Minusta tuntuu välillä, että kaikkien tienkäyttäjien olisi hyvä käydä vaikka kymmenen vuoden välein kertaamassa liikennesäännöt ja opetella huomaavaisuutta itse kutakin kohtaan.

Tosin oma ajokorttini on viime vuosituhannelta, joten olisin ilmeisesti ensimmäisten kertaajien joukossa. Se voisi olla ihan hyvä ajatus.

Avainmysteeri syvenee

Kun kerroin mystisestä avaintapauksesta internetille, internet nauroi minulle. Onneksi olen rautainen ammattilainen enkä ottanut sitä henkilökohtaisesti.

Kun vein tänään roskia, huomasin alakerran ilmoitustaululla seuraavan lapun:

Saunan lukko

Minähä sanoin että siinä oli jotain hämärää!

Tosin tämä syventää mysteeriä entisestään: miten on mahdollista, että pääsin jollain avaimella — oletettavasti omallani — saunaan, jos lapun perusteella siihen tarvittaisiin uusi erillinen saunan avain?

Avainmysteeri

Listataan faktat.

Kun lähdin eilen illalla blogi awardsi gaalaan, nappasin avainnipusta mukaan vain kotiavaimen. Palattuani kotiin ihmisten aikoihin™ pujotin avaimen takaisin kavereidensa seuraan. Olkoon tämä nimeltään Nippu A.

Vein päivällä pyykkiä taloyhtiön yhteiseen pyykkitupaan. Siihen tarvitaan erillinen avain, joka roikkuu toisessa avainnipussa. Se on Nippu B. Otin siis mukaan molemmat, kotiavaimen ja pyykkiavaimen. Kaikki ovet aukesivat ihan niin kuin pitää.

Sekä Nippu A:n että Nippu B:n avaimet näyttävät pikaisesti tarkasteltuna samalta.

Illalla menimme saunavuorolle, mutta silloin iski tenkkapoo. Saunan avain on samassa nipussa pyykkituvan avaimen kanssa, mutta saunan ovi ei auennut. Varmistin käyttäväni oikeaa avainta testaamalla, saanko pyykkituvan oven auki. Se onnistui.

Soitin sitten huoltomiehelle ja kuvailin tilanteen. Hän kysyi, käytinkö varmasti oikeaa avainta. Juu, vastasin, ja oikein vielä varmistin asian testaamalla uusiksi Nippu B:n molempia avaimia.

Nokkela lukija arvaa tässä vaiheessa, mitä seuraavaksi tapahtui.

Olimme jo luovuttamassa, mutta kokeilin kuitenkin vielä ronklata saunan lukkoa Nippu A:n avaimella. Ovi aukesi.


Sitten spekuloidaan.

Miten olen saanut Nippu B:stä siirrettyä avaimen Nippuun A? Sen on täytynyt tapahtua vasta sen jälkeen, kun tulin yöllä kotiin.

Kuitenkin pääsin päivällä pyykkireissulta takaisin kotiin käyttämällä Nipun A avainta. Lisäksi olen lähes varma, etten ole siirtänyt avaimia nipusta toiseen kuin kerran eli aamuyöllä.

Mitä ihmettä oikein tapahtui?

Metakirjallisuutta lapsille

Anna Taurialan lastenkirjassa Saara ja possut on melkoinen kerronnallinen mindfuck.

Kaikki alkaa viattomasti:

Kansi

Kuten lastenkirjoissa on tapana, tapahtumilla on opettavainen funktio:

Sisäsivu

Katso tarkkaan, minkä kirjan possu valitsee:

Huipennus

MITÄ HITTOA TÄÄLLÄ TAPAHTUU?

pizzoom