Voi jumalauta. Tuumasin, että kirjoitan pankkiseikkailuista vasta sitten kun asiat on saatu onnellisesti päätökseen, mutta tänään kamelin (=se on niinko minä) selkä katkesi. Tai viilataanpas tuota kielikuvaa hieman: selkä ei vain katkennut passiivissa, vaan byrokratiakoneisto kiinnitti kamelin ensin ruuvipöytään, ja sitten kiristi sitä hitaasti ja nautinnollisesti monen päivän ajan. Vielä varoituksen sana: seuraava tilitys on pitkä, tylsä ja todennäköisesti hyödytön. Voit haluta käyttää aikasi jotenkin hyödyllisemmin. Valmis?

Hyvä. Loikataanpas ajassa pari viikkoa taaksepäin. Tammikuussa iloinen ja positiivinen O. Sulopuisto oli asustellut Cardiffissa jo muutaman kuukauden. Siihen asti hän oli selvinnyt Visalla ja pankkiautomaatilla, mutta kallon pohjalla pyöri ajatus paikallisen tilin avaamisesta. Siispä tuumasta toimeen.

Hän marssi lähimmän pankin konttoriin. ”Hyvää päivää”, sanoi pankkivirkailija, ”kuinka voin auttaa?” Kuinka miellyttävää, O. Sulopuisto ajatteli. Tämä on varmaan sitä brittiläistä ystävällisyyttä. Muutaman minuutin neuvonpidon jälkeen selvisi, että herra Sulopuisto tarvitsisi vain passin ja yliopiston kirjoittaman kirjelmän, joka todistaisi hänen asuvan Suomessa. Siispä hakemus sisään.

Loikataan ajassa kolme päivää eteenpäin. O. Sulopuisto marssi yliopiston rekisterin ovesta sisään, soitti ovikelloa ja kertoi tulleensa hakemaan lomakkeensa. ”Jaa mutta, sitä ei löydy täältä”, ihmetteli sihteeri. Muutamaa minuuttia myöhemmin paikalle saapui toinen akateeminen henkilö, joka ilmoitti postittaneensa lomakkeen minulle, kun O. ei ollut erityisesti maininnut tulevani hakemaan sen. No, nytpä oli perjantai, joten lappunen olisi hänen kourassaan vasta maanantaina. Siispä viikonlopun viettoon.

Maanantai toi muassaan yhden ruskean kirjekuoren, jonka sisällä olivat pyydetyt todistukset. ”Erinomaista”, O. Sulopuisto tuumasi ja marssi pankkiin avaamaan tilin. ”Mutta kas”, sanoi toinen pankkitoimihenkilö, ”tämä kirjelmä ei ole osoitettu pankillemme ja lisäksi siinä ei sanota, että olisit ollut kirjeenvaihdossa yliopiston kanssa.” Vai niin, tuumasi herra Sulopuisto, onpa omituista ettei yliopiston henkilökunta osannut ottaa moista huomioon. Luulisi heidän täyttäneen näitä aiemminkin. Herra Sulopuisto poistui rahoituslaitoksen kiinteistöstä ja jatkoi jokapäiväisiä touhuilujansa. Sitä paitsi hänen mieleensä oli tullut muutama seikka, jotka olisivat ongelmallisia ilman verkkopankkiyhteyttä, jota pankki taas ei suostunut lyhytaikaiselle opiskelijavieraalle tarjoamaan. ”Noh, eiköhän tässä selvitä ilmankin”, tuumi Sulopuisto. Siispä asia jäi unholaan vähäksi aikaa.

Paria päivää myöhemmin epämääräinen tunne alkoi kalvaa herra Sulopuistoa. Yhtäkkiä hän tajusi, että vuokranmaksu koittaisi viikon päästä, ja vuokrasumma olisi siinä määrin huomattava, että riittävän rahamäärän nostaminen Visa-kortilla olisi epäviisasta finanssipolitiikan kannalta (siitä veloitetetaan 2,5% ja jokunen euro, kun taas Visa Electronilla provikka on vain prosentin). Samaan aikaan herra Sulopuiston elinkumppani oli saanut työpaikan, jota varten hän tarvitsisi – luonnollisesti – tilin paikallisesta pankista. Neiti Manninen oli seikkaillut jo muutaman päivän pankkien syövereissä, vain ilmaantuakseen välillä haukkaamaan ilmaa ja poimimaan uusia dokumentteja mukaansa. Lopulta, varustettuna suomalaisella tiliotteella, työnantajan pankille osoittamalla ja henkilökohtaisesti allekirjoittamalla todistuksella, passilla ja kirjeellä, jossa huonenaapurimme todisti henkilökohtaisesti meidän asuvan siellä missä asumme, ja liittipä arvon naapuri vielä todisteeksi mukaan vinon nipun laskuja, joita voi saada vain jos asuu kotona.

(Selvennyksen vuoksi mainittakoon, että pankin mielestä esimerkiksi vuokrakuitti ei todista, että ihminen asuu jossain. Sen sijaan vaikkapa sähkölasku osoittaa moisen mitä selvimmin. Tämä on tietenkin täydellisen ymmärrettävää kaikkein alkeellisimmallankin arkilogiikan avulla.)

Nämä dokumentit aseenaan neiti Manninen onnistui taivuttelemaan kuudennen vastaantulleen pankkivirkailijan kolmannessa vastaantulleessa pankissa uskomaan, että kyllä, hän todellakin asui kotonaan ja kyllä, hän oli todellakin olemassa myös Suomessa. Vaikutti jo siltä, että tarinalla olisi onnellinen loppu. Neiti Manninen kertoi Herra Sulopuistolle, että pankkihenkilön mukaan herra Sulopuisto saisi avattua tilin käyttämällä vastaavia dokumentteja. Ikävä kyllä eräs vaadituista asiakirjoista oli tiliote, jota Herra Sulopuiston suomalainen pankki ei enää tarjoa nuorisoasiakkailleen (ilmeisesti Herra Pankinjohtaja oli päätellyt, että niistä taitellaan vain paperilennokkeja ja muutenkin köyhistä asiakkaista oli vain haittaa), joten moinen klamentuuri tulisi tilata kotomaasta. Kyseenomainen prosessi kestäisi tietenkin päiviä, minkä jälkeen rahansiirto brittitilille tulisi hieman liian myöhään (vuokranmaksuun viisi päivää vs. todistus Suomesta pari-kolme päivää ja rahansiirto toinen mokoma lisää). Siispä herra Sulopuisto heitti hanskat naulaan jo etukäteisluontoisesti.

Mutta kas, kun uusi päivä valkeni, saapui postissa tiliote herra Sulopuiston toisesta kotimaisesta pankista. Tämä tiliote tosin osoitti varsin karulla tavalla herra Sulopuiston finanssistrategian heikkoudet, saldo kun oli pyöreät nolla euroa. ”Joka tapauksessa”, hän tuumasi, ”nythän minulla on vaaditut asiakirjat.” Näin ajatellen hän marssi pankkiin. Tummia pilviä kasaantui taivaalle.

Kelataan tiistaiaamuun, kello yhteentoista. Herra Sulopuisto marssii hymyillen sisään pankin motorisoidusta ovesta. Hän suuntaa kohti asiakaspalvelijaa, jolle hän kertoo asiansa. ”Vai niin”, sanoo kotkanpersnaamainen asiakaspalvelija, ”sinun ei kyllä pitäisi saada tiliä avattua noiden dokumenttien avulla.” Herra Sulopuisto oli lievästi närkästynyt. Hän selitti tilanteen, ja mainitsipa ohimennen Neiti Mannisen onnistuneen tilinavauksessa vieläpä edellisenä päivänä ja samassa pankissa. Asiakaspalvelija lähti konsultoimaan Kollegaa. Tämä, kuten tulisi osoittautumaan, oli enne. Hetkisen kuluttua asiakaspalvelija palasi. ”En ymmärrä, kuinka tyttöystäväsi onnistui avaamaan tilin”, hän kertoi. Hämmennys velloi nyt jo varsin voimakkaana Herra Sulopuiston päässä. Kuinka voitonriemuisena hän olikaan astunut sisään! Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen jumalten vihan? Mikä hubris nyt oli kyseessä?

Muutamien epävarmojen sanankäänteiden jälkeen herra Sulopuisto onnistui kuitenkin vakuuttamaan olevansa kelpo kansalainen, joten asiakaspalvelija päästi hänet konsultin puheille siinä uskossa, että herra Sulopuisto joutuisi palaamaan seuraavana päivänä kunnollisten dokumenttien kera. Rohkaistuneena sankarimme astui nyt surman suuhun. Hän tervehti verbaalisesti herra pankkiherraa, ja alkoi latoa pöydälle papereita. Tiliote, kirjelmä huonenaapurilta, passi, hammasharja, ajokortti. ”Jahas, jahas”, tuumasi pankkihenkilö, ”nämä eivät kyllä taida riittää.” SETT eli ”Siispä Ei Tiliä Teille”. Mutta hmm, yhtäkkiä herra Sulopuisto muisti, jotta hänen laukussaan makaili yliopiston koneiston tulostama lomake, joka kerta kaikkiaan todisti hänen opiskelijuutensa ja mainitsipa vielä, että hän asui Suomessa (mikäli Suomen passi ei ollut vielä riittänyt karistamaan kaikkia epäilyjä vakuutettavan mielestä).

”Mutta voi!”, huudahti herra Sulopuisto, ”tämä ei ole osoitettu pankillenne, joten se ei kelvanne.” SETT. ”Ei suinkaan, säännökset ovat muuttuneet ja nyt voimme hyväksyä kirjeen joka on osoitettu asianomaisille”, pankkihenkilö korjasi. Samassa valopilari läpäisi katon ja kerubit lauloivat hoosiannaa. Siispä sittenkin tiliä avaamaan.

Yhtäkkiä pankkihenkilön silmät alkoivat loistaa mustaa valoa. ”Jahas, jahas, tämä yliopiston kirjelmähän sisältää varsin eri osoitteen kuin tiliote.” SETT. Herra Sulopuisto yritti selittää hämmentyneelle pankkivirkailijalle, että kyseessä olivat sellaiset sivistysvaltion konseptit kuin vanhempien osoite ja osoite opiskelupaikkakunnalla. Pohdiskeltuaan hetken pöllämystynyt toimihenkilö päätti hyväksyä todistelut, mutta lähti vielä tarkistamaan asiaa kollegaltansa.

”Olen kovin pahoillani”, sanoi pankkitoimihenkilö palattuaan, ”mutta tämän kirjeen sanamuoto on väärä.” SETT. Muistikuvat edellisestä konttorista vilisivät läpi O. Sulopuiston mielen.

(Tässä vaiheessa aikaa oli kulunut puoli tuntia ja vitutus oli niin massiivinen, että minun on pakko siirtyä kerronnassa ensimmäiseen persoonaan.)

Siispä noin puolenkymmenen ”onnistuu – ei onnistukaan”-iteraation jälkeen arviolta kymmenes minun ja Sonjan yhteenlaskettuna tapaamamme pankkivirkailija jälleen kerran päätyi erilaiseen ratkaisuun kuin edellinen henkilö. Korvistani valui savua ja silmistä verta, kun kävelin jälleen kerran ulos toimistokiinteistöstä uusien ohjeiden kera.

Tämä tarina, ikävä kyllä, on tosi.

Aiemmat versiot:

There are no revisions for this post.