Far From Heaven on Todd Haynesin, josta en ollut koskaan aiemmin kuullut, riemukritiikit saanut Technicolor-melodraama. Kriitikot pitävät vahvana Oscar-ehdokkaana (paras naispääosa, ainakin) ja loistavana kunnianosoituksena Douglas Sirkin puoli vuosisataa sitten tekemille nyyhkyleffoille. Tämä kaikki oli hyvin mielenkiintoinen lähtökohta, sillä en tunne myöskään Sirkin elokuvia, enkä ole tearjerkereiden ystävä. Joten oliko siitä mihinkään?
Vastaus on kyllä ja ei. ”Kyllä”, koska Far From Heaven on erittäin kaunis elokuvallisesti. Puiden lehdet, vuorokauden- ja vuodenajat sekä ennenkaikkea naisten valtavat puvut (”yhtä aikaa rajoittavia ja koossapitäviä”, kuten joku toinen terävästi huomautti) ovat täydellisesti synkronisoituja elokuvan tapahtumien kanssa. Moinen suunnittelu on tietenkin lievästi epärealistista, mutta se ei haittaa, sillä elokuvan tapahtumien sisäinen logiikka on puolestaan pettämätön: Se on 1950-luvun konservatiivista USA:ta alusta loppuun.
”Kyllä”, koska etenkin Julianne Moore mutta myös muut näyttelijät ovat hyvässä vedossa ja vetävät roolinsa läpi ilman ironiaa. ”Kyllä”, koska elokuvan käsittelemät teemat (homoseksuaalisuus ja rasismi) ovat yhtä tärkeitä ja arkoja nykyään kuin ne olivat vuosikymmeniä sitten. Ohjaaja Haynes väitti haastattelussa, että kyseessä on puolittainen sattuma, että hänellä ei varsinaisesti ollut tavoitteena kommentoida tämän hetken tapahtumia elokuvan käsikirjoitusta tehdessään. Uskokoon ken haluaa.
”Ei”, koska juoni (lue: tapahtumat) on pohjimmiltaan yksinkertainen ja ennalta-arvattava: onnetonta rakkautta, pidätettyjä kyyneleitä, haikeita hyvästejä. Joten vaikka elokuvan silkka täyteläisyys tuntui hyvältä, ei se pohjimmiltaan kuitenkaan ollut minun makuuni. Sonjan loppukaneetti oli ”ahdistava”. Kyllä, mutta ei niin ahdistava kuin vaikkapa Ang Leen tappavan hieno Jäämyrsky.
Arvosana: € € €
Kahdenkymmenen minuutin hengähdystauon jälkeen loikkasimme kerrosta ylemmäs multiplexissä ja lepuutimme mykiöitämme George Clooneyn* esikoisohjauksessa. Mitäpä sitä Confessionsista kirjoittaisi? Siinä on mainio pääosan esittäjä (Sam Rockwell), hauskoja hetkiä ja aivan mainio cameo-vitsi (Napakympin jenkkiversiossa/esikuvassa Neiti X valitsee Brad Pittin, Matt Damonin ja jonkun läskin esittämistä poikamiehistä tietenkin lihavan nörtin) mutta kokonaisuus on hieman hatara.
Ei mikään mestariteos, jos kohta ei aivan surkeakaan yritys. Se ei ole varsinaisesti komedia, ei trillerikään, muttei myöskään puhdasta ihmistenvälistä draamaa. Pohjimmiltaan Confessions on tarina hubriksesta (tällä viikolla eniten käyttämäni sana, epäilyksettä) jolle antaa oman pikantin säväyksensä se, että päähenkilön rappio ja (melkein) tuhoutuminen on pitkälti vain hänen mielikuvituksensa syytä (ei kuitenkaan – luojan kiitos – Kaunis mieli tai Rainman -tyyppisesti).
Jos jotenkin pitäisi tiivistää mielipiteeni elokuvasta yhteen lauseeseen, se olisi ”En aio ostaa tätä DVD:llä”.
Arvosana: € € €
Turhana detailina mainittakoon, että Far From Heavenin ”executive producers”-listalla oli kaksi tuttua nimeä, George Clooney ja Steven Soderbergh. Jotenkin kummasti viime aikoina näkemäni leffat tuntuvat linkittyvän yhteen. Adaptationin katsomisesta on reilut kaksi viikkoa, ja viime viikonloppuna katsomassamme Jackassin on tuottanut Spike Jonze. Jonzen kumppanina Adaptationissa puolestaan oli au naturellement Charlie Kaufman, joka on kirjoittanut myös Confessionsin. Tämä kaikki osoittaa jälleen kerran, että ihmismieli on pohjimmiltaan kone, joka pyrkii näkemään kokonaisuuksia, yhteyksiä ja kausaliteetteja kaikkialla. Joo-o, sen se nimenomaan osoittaa!
Comments are closed.