Jos en kirjoita näistä edes lyhyesti nyt, en ikinä saa niitä pois käsistäni.

Gandhi

Hämmentävästi kävikin niin, että intialaisessa röpöleffassa oli paljon parempi henkilökuva itse Gandhista. Sen sijaan eeppisenä tuotoksena Attenborough’n pätkä pesee kilpailijat 1–0, siinä määrin suurissa sfääreissä leijutaan. Ben Kingsley on hyvä ja erityisen miellyttävän elokuvasta tekee se, että se toimii myös katsauksena Intian historiaan 1900-luvulla. Ehkä ylimalkaisena ja puolueellisena sellaisena, mutta kuitenkin.

Breakfast at Tiffany’s

Audrey on kyllä ihan mahdottoman söpö, mutta ehkä en silti jaksa katsoa tätä toistamiseen uudestaan ihan heti.

Carne Tremula

Habla con ella

En sano näistä (paljon) mitään ennen toista katselukertaa, koska eka satsi meni melko lailla ohi tapellessa miesten ja naisten biologis-sosiologisista eroista. Tarinankuljetus etenkin jäi vähän hämäräksi, mutta henkilöhahmot olivat kyllä hienoja, ja aivan julmetun valloittavan mahtavia kuvia oli molemmissa.

Carnivale

Vähän hidas, kun otetaan huomioon, että ensimmäinen kausi kestää kymmenen tuntia, eikä sen mittaan tapahdu oikeastaan mitään. Mutta hienoltahan se näytti ja MuTui, elikä jäämme odottamaan seuraavia kausia. Nick-poika etenkin pisti peliin vallan mainion roolisuorituksen, paremman kuin mitä T3:n perusteella olisi voinut luulla.

Thirteen

Hyperrealismia vai vanhanmallista moralismia? Katsottava elokuva, jonka käsivarainen, hektinen olemus on välillä hurmaava, välillä rasittava. Parasta pätkässä oli se, että teatterista poistuessamme ostarin pihassa oli aito lauma pissaliisoja kykkimässä. Taide matkii todellisuutta, sano.

Big Lebowski

Saakeli! Sehän oli paljon parempi kuin muistin. Fargon ohi ei mennä vieläkään (eikä se olisi mahdollistakaan, koska sillä elokuvalla on erityinen paikka pienessä mustassa sydämessäni), mutta Coen-asteikon kärkipäähän tämä pamahti vallan vaivatta. Goodman on minusta rasittava, mutta dialogi on niin valtavan hienoa, että naurun kätkätykseltä ja spastisilta reaktioilta ei voi välttyä. Uudestaan, uudestaan!

The Paper

Tylsä.

Harrison’s Flowers

Aika tylsä.

Narc

Hyvä hiilipaperikopio 1970-luvulta, paitsi että hienovaraiseksi ja yllättäväksi tarkoitettu juoni ei ole. Ulkoasu on hillitty ja hieno, ja sitä paitsi Jason Patric on aika näppärä roolissaan hyvänä poliisina (ups, spoilasin).

Big Chill

Tykkäsin oikein kovasti tästä, vaikka realismihan tästä college-kamujen jälleennäkemisestä on kaukana. Jokainen repliikki voisi olla mietelausekirjasta ja tuollaisia ihmissuhteita ei ole oikeasti edes Amerikassa. Kenties se oli se nuoruusvuosien nostalgia kun pääsi myöhäisteini-Ollia puraisemaan takavasemmalta, kenties upea ensemble-näytteleminen – onhan mukana Glenn Close, Jeff Goldblum, William Hurt ja Kevin Kline.

Aika jännällä tavalla elokuvan eduksi toimii myös se, että porukan uudelleen yhteen koonneen kaveriin (jonka hautajaisissa kaikki käynnistyy) elämään ei juurikaan viitata. Huhu kertoo, että Kevin Costnerin näyttelemän äijäkkeen osuuksia olisi filmattu reilustikin, mutta että ne jäivät kaikki leikkauspöydälle. Ihan hyvä valinta.

Apt Pupil

X-Menit on parempia, sanoivat höpsöt Hesari-kriitikot mitä tahtovat. Vallan hallittu esityshän tämä natsitarina on, ja etenkin herra Ian McKellenin työskentely on veitsenterävää. Nuorukainen on sen sijaan ongelmallisempi tapaus, enkä ole ihan tyystin vakuuttunut pahuuden tematiikan käsittelystäkään.

Twin Peaks

Missä oli Bob, missä punainen huone? Tämä Frost & Lynch -parivaljakon ohjastama ensimmäinen kausi olikin yllättävän koherenttia tavaraa yhtä tai kahta kohtausta lukuunottamatta. Onko sittenkin päässyt käymään niin, että halpahintaisesti tuotteistettu kakkoskausi oli se, mistä sarja on jäänyt mieleen?

Ei arvosanaa, mutta erikoismaininta leikkaukselle, jolla siirrytään suoraan eläinklinikalla olevaan alpakkaan. Koko huone repesi nimittäin siinä nauramaan.