A Heartbreaking Blog of Staggering Genius

Pohdintaa elokuvataiteen luonteesta  

Vaahtosin eilen lounaalla Ilokivessä pitkät pätkät Six Feet Underin päätöskauden hienoudesta Danielille. Niin kuin usein käy, puhuminen synnytti ja selkeytti ajatuksia, jotka olivat aiemmin lilluneet vain harmaana mössönä jossain aivon takaosassa.

Kuten jo aiemmin selitin, elokuvat juurikaan hetkauta tunteitani. Tähän asti olin hyväksynyt puutteeni ja olettanut, että niin maailman tuleekin toimia. Toiset saavat valtaisat kicksit popkornista, toisten baskeria värisyttää taide. Minua elokuvat naurattavat, toisinaan pohdiskeluttavat ja — silloin tällöin — hieman värisyttävätkin. Jokaisessa näistä tapauksista vaikutus on pääasiallisesti älyllinen.

Olen katsonut muutaman Kurosawan, Bergmanin ja Tarkovskin elokuvan (yhteensä helposti kahden käden sormilla laskettavan määrän), ja vaikka saatoin tavallaan ymmärtää niiden aseman elokuvataiteen kaanonissa, ne eivät saaneet minua tuntemaan mitään. Eikä siinä mitään. Ei minua haitannut, että tykkään Fight Clubista tai Fellowship of the Ringistä, koska kyseessä oli jotenkin kategorisesti erilainen kokemus.

Vaan mitä voin tehdä, kun olen saanut maistaa pahan tiedon puusta? SFU:n viitoskausi teki todeksi kaikki ne kliseet, mitä taiteeseen yleensä liitetään: se kertoi totuudenmukaisesti elämästä ja ihmisistä, mitään vähentämättä, mitään lisäämättä.

Nyt tiedän, että hyvä elokuva tai televisio-ohjelma voi saada minut nyyhkimään hallitsemattomasti, pohdiskelemaan omia valintojani ja haluamaan muuttaa elämääni. Se on aika saatananmoinen efekti, se.

Eikä tämä kokemus vähennä yhtään rakkauttani Tony Sopranon tuhinaa tai Sam Gamgin uimataidottomuutta kohtaan. Sen sijaan se tekee hankalaksi, ellei mahdottomaksi, katsoa Suuria Eurooppalaisia Klassikkoelokuvia, koska ne eivät saa minua tuntemaan mitään. Mitä helvetin arvoa on pätkällä, joka ei ole teknis-viihteellisesti nykyisten edes kakkatuotantojen tasolla, ja joka ei saa minua välittämään hahmoistaan?

En tiedä. Asiaa pitänee miettiä toistekin.

Nyt olen kuitenkin sitä mieltä — ja kirjoitan tämän itseni toistamisen uhallakin —, että Six Feet Underin viimeinen kausi on parasta televisiota ikinä, ja hienoin koskaan näkemäni elokuvallinen taideteos.

3 kommenttia

19.10.2005 klo 11:53

tv

3 Responses to 'Pohdintaa elokuvataiteen luonteesta'

Subscribe to comments with RSS or TrackBack to 'Pohdintaa elokuvataiteen luonteesta'.

  1. Kiva kuulla, että SFU:n viitoskausi on hiano. Mulla menevät nykyään usein töiden vuoksi neloskauden jaksot sen verran kiitettävästi ohi, että voisi luovuttaa ja hommata kausi dvd:llä jossakin välissä.

    Kiva myös kuulla, että sarja onnistui koskettamaan noin. Itse taas saatan saada tipan linssiin jo jostakin mainoksesta, hienosta kameraliikkeestä tms…

    Atso

    19.10.2005 klo 17:32

  2. [...] Tuolla ja täällä jo kerrottiinkin hyvin kuvaavasti miksi sarja oli niin hyvä, joten pyrin säästämään omaa paatostani. Sanottakoon vaan, että aikaisemmin on luonnollisesti tullut sarjoja, joissa kirjoituksen ja tarinan taso on toiminut niin hyvin, että se todella vetää sisäänsä ja saa välittämään hahmoista. Six Feet Underin tapauksessa kyseessä on mielestäni jonkinmoinen rajamerkki sille kuinka korkealle tasolle tv-sarjan kirjoitusta voidaan viedä. [...]

    Sikiöasento » Six Feet Under

    01.03.2007 klo 16:42

  3. [...] on vielä The Big One. Tällä kertaa en kyynelehtinyt, mutta Sopranos vei silti päättyessään palasen sydäntä mukanaan. (Okei, ei vienyt. Liiottelin.) En [...]

    Mitä jäi mieleen vuoden 2007 telkkariohjelmista? » A Heartbreaking Blog of Staggering Genius » Blog Archive

    03.01.2008 klo 7:41

Leave a Reply

Samankaltaisia merkintöjä