A Heartbreaking Blog of Staggering Genius

Maybe this cell, with its mellifluous name, gives us our special capacity to understand one another—to care, to learn, and to communicate.

mellifluous (adj) : flowing as with honey; smooth; flowing sweetly or smoothly; pleasing to the ear [syn: dulcet, honeyed, mellisonant, sweet] – Cells That Read Minds?

New York Timesin Björk-jutussa, jossa muuten yhdistyvät haastattelu ja arvio kivalla tavalla, on yksi erityisen mainio piirre.

Jutun sisälle on nimittäin upotettu musiikkinäytteitä, jotka käyttävät flashilla tehtyä pienoissoitinta. Pirun kätevä ratkaisu: ei tarvitse tyytyä pelkästään toimittajan kuvailuihin, mutta ei tarvitse myöskään keskeyttää jutun lukemista ladatakseen rokit erilliseen soitinohjelmaan.

Kirjoittaminen (etenkin oikein-) on hankala laji:

Read the rest of this entry »

Seuran 17/2007 kansijuttu kertoo medikalisaatiosta. Sivuilla 22–25 Kuopion yliopiston terveyssosiologian dosentti Markku Myllykangas pläjäyttää täyslaidallisen muun muassa ADHD:stä:

Ylivilkkauteen (ADHD) tarkoitettujen lääkkeiden käyttö on yli kolminkertaistunut kymmenessä vuodessa maailmalla. Ja mitä enemmän ADHD:sta puhutaan sitä enemmän vanhemmat alkavat hätääntyä. Saman tien katoaa terveen järjen käyttö. –– ADHD:stä on tullut eräänlainen muotidiagnoosi, jonka saa jokainen halutessaan. ADHD-diagnoosi leimataan myös yhä useamman aikuisen otsaan.

Seuraavalla aukeamalla tavataan Johannes Wilenius. Otsikko kuuluu Levoton Johannes, vilkas Wilenius ja ingressi menee näin:

Vuoden kuvaaja, muusikko ja kuvataiteilija Johannes Wilenius hoitaa työtehtävät liiankin tunnollisesti. Työnantajat joutuvat toppuuttelemaan liikaa viimeistelyä. Energisellä monitoiminerolla todettiin ADHD vuosi sitten.

Sunshine on aika hauska esitys Danny Boyleltä. Ei siis ha-ha-hauska, ellei ole teatterissa fyysikon kanssa, sillä Sunshinen “tiede” saa fyysikon pään räjähtämään, ja se saattaisi olla hauskaa. Saattaisi. Joka tapauksessa Sunshinen avut ovat tiukasti esitetyssä jännityksessä, jonka Boyle selvästi hanskaa. Viittaukset 2001:een (ilmalukko, tietokone kuolee) ovat ilmeisiä, Alien tulee mieleen muuten vaan. Kuten toveri sosiologi asian muotoili: Sunshine oli silleen jännä, että kaksi ekaa näytöstä toimivat mainiosti. Horrorin puolelle lipsahtanut kolmas oli taas omituinen. No, ei ehkä omituinen, mutta hyvän setupin jälkeen se oli kyllä latteahko punchline. Kokonaisuus oli silti mainio.

Inland Empire on pitkä ja pelottava. En tiedä, tykkäsinkö elokuvasta, mutta kyllä se vaikutuksen teki. Toisaalta taas onhan siinä ihan saatanasti vain kaikkea sellaista sälää, joka tuntuu täysin käsittämättömältä. Okei, kyseessä on kokonaistaideteos, jonka osasista nillittäminen on kai suunnilleen yhtä tehokasta kuin Mona Lisan nenästä jurputtaminen, mutta jos teatterissa meinaa nukahtaa penkkiin… Yksi katselukerta ei riitä, mutta en tiedä, haluanko nähdä tämän toiseen otteeseen ainakaan kovin pian. Vertailukohtana Eraserhead on osuvin, vaikka tematiikassa on kai jotain samaa Lost Highwayn ja Mulholland Driven kanssa. Dargisin arviota New York Timesissä on kehuttu, eli lue se. Minä en edes osaa yrittää.

Miksi vasemmanpuoleinen toimii mutta oikeanpuoleinen ei?

Perustuuko tuon kosketuskytkimen käyttö johonkin sähkönjohtavuuteen vai mistä tämä johtuu?

Ollakseen Steven Spielbergin elokuva, Sugarland Express on välillä kumman tehottomasti/ei-jännittävästi leikattu. Toisekseen: onkohan Malickin Badlands jonkinlainen kommentti tähän elokuvaan tai genreen (Bonnie & Clyde, vaikkapa) yleisemmin? Malickin elokuva kun ei tunnu ottavan minkäänlaista kantaa rosmojen puolesta tai vastaan, tässä taas selvästi sympatiseerataan päähenkilöitä. Elokuvaan sinänsä liittymättömänä ekstrabonuksena myönnän leffan esittäneelle MTV3:lle paskapisteen, koska leffa oli cropattu alkuperäisestä 2,35:1-kuvasuhteesta laajakuvatelkkarin nätisti täyttävään 1,77:1:een. Buu.

Stay liittyy Impostorin ja Battlefield Earthin jaloon seuraan elokuvana, jossa on saatananmoiset määrät vinoja kuvia. Vaikutus on suunnilleen sama kuin joku innokas idiootti olisi merkinnyt romaanin jokaisen sivun, jokaisen rivin ja jokaisen sanan alleviivaustussilla. Tarina on aika perus-mindfuckia ja dialogi könkeröä. Ei ihme, ettei tästä ole paljon hyvää kuulunut.

Mozy Free on varmuuskopiontipalvelu, joka tarjoaa ilmaisessa muodossaan jokaiselle käyttäjälle kaksi gigatavua tilaa.

Vaan Mozyn tyypit ovat keksineet ovelan jipon: jos rekisteröidyt käyttämällä tuota ylläolevaa linkkiä, saamme molemmat 256 megaa lisätilaa. Scratch my back, I’ll scratch yours -tyyppistä markkinointia, siis.

Erkkahan se ainakin kaipaili jotain tällaista?

Jos chip-musiikki ei ole vielä tuttua, klikkaa play-nappia.

But later work has increasingly focused on the picayune.

picayune (adj) : (informal terms) small and of little importance [syn: fiddling, footling, lilliputian, little, Mickey Mouse, niggling, piddling, piffling, petty, trivial] – Superfreaky