A Heartbreaking Blog of Staggering Genius

“Kymmenen hyvää tapaa valmistaa hyytelöä”, “Viisi vinkkiä uudelle bloggaajalle” ja “Sata elokuvaa jotka sinun pitää nähdä tai olet tyhmä läski” ovat esimerkkejä Blogistanissa ah-niin-suosituista listamerkinnöistä. Samassa hengessä tarjoan nyt viisi hyvää syytä välttää listoja.

1. Ne ovat aivan hel-ve-til-li-sen rasittavia. Laskepa joskus huviksesi, kuinka iso osa Diggin etusivun jutuista on listoja.
2. Listat ruokkivat tiiviyttä, mutta toisaalta myös tyhmyyttä. Mitä tapahtuu, jos jokaisesta asiasta ei olekaan yhtä paljon tai yhtä fiksua sanottavaa? Silloin jauhetaan paskaa, jotta juttu ei vaikuttaisi liian lyhyeltä.
3. Listat ovat nopeasti selailtavia, kyllä, mutta luen silti mieluummin hyvin ajatellun & kirjoitetun tekstikappaleen kuin toljotan ranskalaisen viivan perässä roikkuvaa ajatuspierua
4.  
5. Et kuitenkaan keksi viittä kohtaa.

Seen in this light, my kitchen is a technological palimpsest.

palimpsest (n) : a manuscript (usually written on papyrus or parchment) on which more than one text has been written with the earlier writing incompletely erased and still visible – New Yorker: What Else is New?

Epäilen ihastuneeni George Carliniin You Are All Diseasedin uskonto-monologin takia, kun kuulin sen joskus viisi–kuusi vuotta sitten. Sedän uraa on tullut sittemminkin seurattua, ja keväällä sain käsiini Life Is Worth Losing -setin.

Se on huono.

Okei, parhaimmillaan Carlin on mahtava, kuten alun monologissa, jossa hän vuodattaa sanoja sanojen perään. Toistorytmi takoo avainsanat tehokkaasti katsojan päähän. Esitystä on yksinkertaisesti nautinto kuunnella.

Mutta se loppushow’n sisältö. Voi itku, millaista latteaa, teini-ikäistä kritiikkiä maailman menosta. Ja miten radikaaleja parannusehdotuksia! Pfft.

Eipä sillä, että kaikilla muillakaan menisi vahvasti. Eddie Izzard on yhä & ikuisesti parhautta, vaikka Sexie onkin todella säälittävä esitys.

Haastattelin Rokissa Klaus Thunderin, mutta enhän minä jaks– ehtinyt kirjoittaa niistä juttua. Niinpä tarjoankin nyt harvinaislaatuisen kurkistuksen suoraan journalismin kovimpaan ytimeen, eli julkaisen tässä kadonneen Klaus Thunder -haastattelun muistiinpanot!

Read the rest of this entry »

The only fact marring the sepulchral seriousness of this conversation is that it is occurring as we sit side by side on full-size Western saddles, mounted on poles, facing the bar.

sepulchral (adj) 1: of or relating to a sepulchre; 2: gruesomely indicative of death or the dead [syn: charnel, ghastly]; 3: suited to or suggestive of a grave or burial [syn: funereal] – Doonesbury’s War

Yhdysvaltalaisten aikakauslehtien design on välillä aika hämmentävää. Uudessa Vanity Fairissa on 10,5 sivun juttu Sly Stonesta. Se alkaa komella kuva-aukeamalla, jota seuraa toinen, kuvapainotteinen aukeama.

Mutta sitten loikataankin jo takasivuille, jossa lopputeksti juoksee tasaisissa palstoissa, välissä vain mainoksia.

Tämä olisi tylsää jopa New Yorkerissa, jossa (lähes) kuvaton taitto on sentään kehitetty eräänlaiseksi taiteenlajiksi.

Mistä tällainen ripottelu johtuu? Mainostajista? Aikatauluista?

Spoinkelin kommentti toimii hyvin aasinsiltana tälle:

Hankin aikanaan Pythonin verkkosivuilta todistuksen, jonka mukaan uusi tähtimerkkini oli lumberjack. Harmillista, että ko. sertifikaatti on tainnut kadota intervepistä.

Komedioiden arvosteleminen on turhauttavaa hommaa. Suurin osa elokuvakriitikon työkaluista on tarkoitettu aivan toisenlaisten leffojen analysoimiseen, eikä niistä ole loppujen lopuksi huumorin kanssa mitään apua, sillä tärkeää on vain se, naurattaako elokuva. Ja sen mittarin perusteella The Simpsons Movie on erittäin onnistunut.

Boxofficemojolla on maakohtaiset tilastot, joista näkee, kuinka paljon milläkin viikolla teattereiden lippuluukuilla on tahkottu rahaa. Suomen tapauksessa euromääriä kiinnostavampia ovat oikeastaan tiedot siitä, kuinka monessa teatterissa kukin leffa pyörii. Siitä näkee nimittäin nopeasti, että on olemassa kahdenlaista levitysstrategiaa: tosi paljon tai tosi vähän.

Vuoden megaelokuvista Potteria näytetään 70 kankaalla ja Die Hardia sekä Transformersia yli 40:llä. Vähän pidempään liikenteissä olleista elokuvista sekä Piraatteja että Ocean’sia pyöritetään yli 20:lla kankaalla, mutta sen jälkeen humpsahtaa. Monesta elokuvasta on liikkeellä yhdestä neljään kopiota, mikä tarkoittanee käytännössä, että ne voi käydä katsomassa Helsingissä, Turussa tai Tampereella.

Muu Suomi voikin sitten odotella viikkoa tai kuukausia, että leffan raapiutunut kopio ehtii periferiaan asti.

Näin loihe lausumaan Tarmo Poussu Ilta-Sanomissa:

[Die Hard 4.0:n] hurjimmatkin toimintajaksot on pääosin “toteutettu oikeasti”: eläviä näyttelijöitä, rakennettuja lavasteita ja aitoja välineitä käyttäen. Ero pelkillä digitehosteilla pullisteleviin fantasialeffoihin on pysäyttävä. Juuri tästä konkreettisuudesta Die Hard 4.0 ammentaa voimansa.

Verrataanpa tätä elokuvan production notesien avauskappaleisiin:

In a movie season filled with CGI fantasy, LIVE FREE OR DIE HARD gets real — with real action, real humor, and the reprise of a beloved and iconic character: John McClane. –– LIVE FREE OR DIE HARD eschews computer generated fantasy for practical action set pieces.

En tarkoita, etteikö toimittaja saisi siteerata taustamateriaaleja, koska sitä vartenhan ne on tehty, mutta kenties lähdekritiikki olisi paikallaan. Mutta mistä Poussu voi tietää, mitkä osat Die Hard 4.0:n huipennuksesta on tehty koneella ja mitä kuvattu oikeasti? Muistin virkistämiseksi ko. kohtauksessa John McClane ajaa rekalla karkuun suihkuhävittäjää korotetun moottoritien alla. (Entä mitä tarkoittaa “oikeasti toteuttamiselle” se, että Baltimore esittää elokuvassa Washingtonia?)

Koko “oikeasti toteuttaminen” haiskahtaa vahvasti. Ilmeisesti ajatuksena on implikoida, että se on aidompaa ja täten parempaa. Mutta miten suu laitetaan, jos digiefektien olemassaoloa ei tajua tai niitä ei huomaa? Tarjoan kolme vastaesimerkkiä.

1. Analogisena elokuvantekijänä ylistetty – ja itsekin moista imagoa levittänyt – Michel Gondykään ei ole pullistelevien digiefektien yläpuolella. Siitä kertoo tämä Buzz Image -yhtiön demonauha, joka antaa osviittaa nykyaikaisessa elokuvassa käytetyn CGI:n määrästä.
2. Adaptationissa on kohtaus, jossa joukko ihmisiä joutuu autokolariin. Koska yksi stuntmiehistä tiesi kolarin olevan tulossa, hän räpäytti silmiään hermostuneesti juuri ennen iskua. Tuo silmänräpäys poistettiin jälkituotannossa. Onko lopputulos huonompi vai parempi kuin jos stuntti ei olisi räpsäyttänyt silmiään ollenkaan? Entä muuttuuko suhtautuminen kohtaukseen nyt kun tiedämme, että sitä on muokattu tietokoneella?
3. Children of Menin huippukohtaus on useita minuutteja kestävä yhtenäinen otto, jossa kamera seuraa päähenkilöitä keskellä taistelutannerta. Jossain vaiheessa kameran linssiin roiskahtaa verta, joka kuitenkin häviää, kun kamera-ajo jatkuu pihalta talon sisälle. Luulin ensin, että swaippi sisälle piilotti skarvin, mutta todellisuus on tarua ihmeempää. Kyseessä on yhtenäinen otos, jonka jälkipuoliskosta on tietokoneella siivottu veriroiskeet, koska ne kävivät liian häiritseviksi.

Ymmärrän hyvin, miksi tietokonetehosteista puhuminen saa elokuvakriitikot tipahtamaan “aito on parempaa” -diskurssiin, koska teen sitä itsekin. Ongelma on vain siinä, että hyvin usein he ovat väärässä.