Espooseen vie tie
Mikäli luontoäiti ei lyö VR:lle luuta kurkkuun, siirryn kohtapuoliin kohti Espoota ja elokuvafestivaalia. Mikäli satut näkemään siellä typerästi virnuilevan Sulopuiston, nykäise hihasta.
Pakko kysyä: mitä sitaatin on tarkkaan ottaen tarkoitus paljastaa puhujasta?
Sotkuinen syntaksi ei välttämättä kerro ihmisestä mitään. Olen urani aikana haastatellut tutkijoita, taiteilijoita, poliitikkoja ja muita viisaita, joiden lause oli niin sekava, että jos sen olisi purkanut sellaisenaan juttuun, puhuja olisi kuulostanut debiililtä.
Pääsääntöisesti sitaatilla pyritään siirtämään haastateltavan hallussa oleva tieto tai näkemys lukijalle. Omaperäiset ilmaisut ja murteellisuus saattavat joskus ryydittää tekstiä, kunhan ne eivät vie huomiota asiasta.
Niin no, luulin loppumerkinnästä käyvän ilmi, etten varsinaisesti ole önähdyksen tarkkuudella toimivan litteroinnin kannalla.
Suomesta löytyy esimerkkejä ihmisistä, joiden hassusta murteesta muistutetaan jokaisessa jutussa. Tähän ryhmään kuuluvat muun muassa Antti Tuisku, Hanna Pakarinen ja Juha Mieto, jotka kuulostavat aina leppoisilta. Heidän kohdallaan kyse on kliseestä, joka ei ainakaan kerro yhtään mitään. Muutenkin normista poikkeavalla kielenkäytöllä osoitellaan yleensä vain lapsia, spurguja ja vanhuksia.
Kai sen hahmon rakentamisen ideana on kertoa, mistä tullaan, minkä ikäisiä ollaan, mihin sosiaaliluokkaan kuulutaan, millaista jargonia puhutaan ja millaisilla keinoilla puhuja yrittää olla hauska.
Kaikki tämä ei myöskään poista sitä tosiasiaa, että valtaosassa lehtijutuissa käytetään sitaatteja pätkimään leipätekstin erämaata, jotta poloinen lukija ei säikähtäisi tekstimassaa ja juoksisi kirkuen television ääreen.
Homma sai alkunsa, kun sama sitaatti löytyi lehdestä kahdesta eri jutusta kahdessa eri muodossa. Sitaatin siistijä perusteli toimiaan näin:
“For me, having covered athletes for 15 years, I’ve always felt conscious and uncomfortable about the differences in class, background and race — I’m an African American — and in terms of the people who are doing the speaking and the people who are doing the writing. I really don’t like to make people look stupid, especially when I understand what they’re saying.”
WashPostin periaatteena on printata sitaatit just eikä melkein, mutta poikkeuksiakin on: Sometimes we will want to avoid humiliating a speaker by paraphrasing in grammatical form an ungrammatical statement.
Oma kantani on, että sitaatin tulisi olla tarkka, koska sen tarkoituksena on paljastaa puhujasta jotain sellaista, joka ei epäsuorassa tekstissä välity. (En onnistu tässä aina, en välttämättä edes usein.)
Mutta tarkkuus on suhteellinen käsite. Kirjoitettu kieli on kirjoitettua kieltä, eli se on aina vain approksimaatio puhutusta. Siinä pelataan niin eri säännöillä, että näiden kahden suora vertaaminen ei ole edes mielekästä. Joten lehteen painettu versio on aina välttämättä jollain tavalla siistitty.
Annan kaksi esimerkkiä. Introduction to linguistics -kurssilla olen kerran litteroinut viitisen minuuttia haastattelutekstiä, ja sitä hommaa ei kyllä toivoisi edes pahimmalle viholliselleen. Ensimmäisessä yritän sönkätä haastateltavalle, jälkimmäisessä hän vastaa kysymykseen “kitos…tota. sitähän mun piti kysyä että minkä takia sä alotit sun päiväkirjan pitämisen…”
(mmh)… no tota… siis tästä ei. ei tule haastattelu, kysymys puhev-puhuv. mnjäm. haastattelu.. kysymys vastaus tyyppinen ohjelma vaan mä todennäköisesti leikkaan tästä itteni kokonaan pois… jah niin siis. se mun piti sanoa että. JOS SULLE KÄY. niin.. tota. voisitsä sitten jossain välissä lukea esimerkiks pätkiä päiväkirjasta. semmoseks. mitä voi sitten käyttää niinku rytmittävänä aineistona siinä välissä…
jaaa. no ainakin tietysti.. yks… idean mä tietysti sain siitäki-siitä et muillaki sattu olemaan noita tollasii. www päiväkirjoi että en mä suinkaan ihan ensimmäisiä. ihmisiä ole.. muttaa. ehkä mäjotenki aattelin. että mulla on kuitenkin aina välillä jotain sanottavaa… niimmä sit. ten päätin sitten. senkin takia. sitä päiväkirjaa ruveta pitämään. toisaalta joskus saattaa olla jotain. tapahtumakulkuja. niin se on. aika rasittavaa.. kertoo sii.. erikseen joka ikiselle irkka-ka-joka ikisellä irkkanavalla. nii voi… suunnilleen vaan mainita. nyt ei tarvii tehä muuta ku mainita.. että nyt olin siellä ja siellä. silloli. sielloli vähän tällasta ja tällasta ja oli. lukekaa loput sieltä päiväkirjasta
Hyvä lukijani: mitä sinä tekisit?
(Lähde: Poynter)