On tullut aika astua ulos kaapista ja vannoa kuolematonta rakkautta Riku Siivoselle.

Näin kirjoitettiin hänestä kertovassa jutussa Journalistissa:

Tiukka ajankohtaisuuden vaatimus alkaa rajoittaa aiheiden valintaa. Toimittajat eivät usko hyväänkään aiheeseen, vaan se pitää kytkeä johonkin tapahtumaan tai teema­päivään. ”Syrjäytymisestä voidaan tehdä juttu vain silloin, kun aiheesta julkistetaan tutkimus. Asian pitäisi kuitenkin olla esillä koko ajan.”

Uusimmassa Nytissä mies itse kolumnisoi näin:

Taiteilijoilla on yllättävän vähän kiinnostavaa sanottavaa siihen nähden, miten paljon heidän persoonistaan kirjoitetaan. Ilmeisesti oletetaan, että heillä on kyky nähdä tarkemmin. Mutta jos oivallukset ovat sitä tasoa, että ”monikansallisissa halpavaatekaupoissa myydään havalla tehtyä kertakäyttömuotia”, niin performanssissa saa olla aika paljon ytyä, että se muuttaisi massojen käyttäytymistä.

Eräskin huolestunut bestseller-kirjailija kieltäytyi puhumasta yhtään siitä, miten hänen kuvaamansa ongelmat voitaisiin ratkaista. Se ei kuulemma ole hänen asiansa – taiteilijan tehtävä on tuoda ongelmat esille.

Yleensä ne kyllä tiedetään jo.

Loppuun vielä sitaatti tämän päivän Hesarista, jossa seurattiin Esko Männikön uuden näyttelyn pystyttämistä:

”Sitä vartenhan ne siellä ovat, tuijotettavina! Jos nyt vasta hoksataan, että eläimet kärsivät, eikö olisi aika päästää ne vapaiksi.”

Vaikka Männikkö innostuu puhumaan eläinten puolesta, hän korostaa, että ei valokuvaa ajaakseen jotain asiaa.

”Olen kuvantekijä. Tärkeintä on, miltä kuva näyttää. Politiikka on jossain taustalla.”

Word.