Kuten Olli totesi, Imagen jutun kaltaisia pr-koneen dekonstruktioita pääsee/joutuu kirjoittamaan ehkä kerran. Ja melkein yhtä harvoin niitä pääsee lukemaan. (Ei mikään ihme.) Haluaisin tietää, mitä ne muut toimittajat tilanteesta saivat irti…

Käytän alla ilmaisua “megatähti”, koska se on sopivan banaali. Tarkoitan sillä nyt niitä ehkä noin neljää-viittäkymmentä (länsi)maailman tunnetuinta näyttelijää, joiden naamoilla helpoimmin myydään paitsi elokuvia, myös muuta mediaa.

Suomalainen printtitoimittaja ei pääse megatähden juttusille kahdestaan. No can do. Pieni maa, pienet lehtien levikit. Ja PR-koneistoa ei voi ohittaa. Silti monet megatähtijutut kirjoitetaan jopa niin, että toimittaja antaa oikein erikseen ymmärtää kyseessä olleen “exclusive”-haastattelu. Etenkin juorulehdissä on tätä näkynyt. Muuallakin.

(Televisio on vähän eri asia. Mutta kun näette niitä Hollywood-tähtien televisiohaastatteluita, joissa tähti ja suomalaistoimittaja istuvat kahdestaan “rennosti jutustellen” kameroiden edessä, pitäkää mielessä, että niiden tekemiseen on yleensä 4-6 minuuttia aikaa alkaen siitä, kun edellinen toimittaja poistuu huoneesta. I’ve been there. It really sucks.)

Tästä koneistosta kertominen on tietysti vähän kyseenalaista, kun se mahdollisesti rikkoo lukijan suhdetta juttuun.

Harmi, jos Imagen juttu jätti kuvan, että American Gangsterin pressipäivä olisi ollut muuten epäonnistunut. Ei suinkaan. Jutussahan keskityin siihen hieman turhautuneeseen, mutta myös huvittuneeseen tunnelmaan, joka ainakin minut valtasi, kun hankalaksi tiedetty megatähti Crowe antoi ensin odottaa itseään, sitten vielä yllättäen “lähti röökille” ja ehti lopulta vastata vain muutamaan kysymykseen. Oikein klassinen Crowe-tapaus, joskaan ei pahimmasta päästä, kukaan ei edes loukkaantunut.

Veli-lehteen kirjoitin päivän kahdesta muusta kohtaamisesta lyhyen ja hyvin perinteisen “leffa edellä”-jutun, jossa Washington ja RZA jakavat tuntojaan. Nämä haastattelut olivat ihan sujuvia, tavallisia, miellyttäviä. Asiallinen ryhmähaastattelu voi olla jopa kutakuinkin yhtä hyvä kuin “one on one” - toimittajien mielessä pyörivät hämmästyttävän usein samat kysymykset. (Ja harmi, etteivät RZA:n kreiseimmät pohdinnat tästä tositilanteesta kuitenkaan oikein paperille taipuneet. Nauroin monta kertaa vielä nauhaa purkiessa.)

Muuten, Renny H. kävi marraskuussa Suomessa kertomassa paitsi Mannerheimista, myös uudesta The Cleaner-elokuvastaan (sen ensi-ilta Suomessa on tammikuussa). Renny antoi printtihaastattelunsa 11 ja 9 hengen pöydille. Aika monta juttua siitä ja elokuvasta oitis kirjoitettiin, mutta en nähnyt yhdessäkään mainintaa siitä, kuinka hassu tuo tilanne oikeastaan oli (miksei sitä kutsuttu tiedotustilaisuudeksi?). Itse elokuvaakaan ei oltu saatu Suomeen ajoissa toimittajien nähtäväksi.

Ja hei, ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Vaikka elokuvateollisuuden PR-masiinaa ei oikein voi ohittaa, ei se sentään ole täysin mätä.

Paljon vähemmällä stressaamisella kuin mitä Crowen, Washingtonin ja useita kymmeniä miljoonia levyjä myyneen räppärin kaltaisten megatähtien pikaiseen kohtaamiseen tarvitaan voi sentään haastatella ohjaajia, vähän vanhempia veteraaninäyttelijöitä tai independent-elokuvien tähtiä. He eivät tietenkään kiinnosta mediaa siinä missä kuumat megatähdet. Silti heillä on yleensä paljon enemmän sanottavaa ja halua sanoa se. Ja heitä pääsee tapaamaan jopa ihan kahdestaan, armeliaammin aikarajoittein.

Silleensä saatat olla jäljillä, että ainakin lehtien identiteettiin nuo jutut sopivat. Image on rohkeampi, joten siinä voidaan dekonstruoida persiilleen mennyt haastattelu. Veli taas on perinteisempi, joten siinä moinen ratkaisu olisi ehkä tuntunut liian rajulta.

Hyvä kirjoittajahan mukautuu julkaisualustaansa.

Disclaimer: Minulla ei minkäänlaista journalistista perehtyneisyyttä, joten ym. saattaa olla ratkaistu relevantin oppikirjan sivulla 2.