A Heartbreaking Blog of Staggering Genius

Tässä satsissa on puolestaan reippaanlaisesti R&A-kamaa.

Genko Sedi saa minut lähinnä toistelemaan Villen sanoja, sillä olihan se selvä pettymys mihin tahansa Hayao Miyazakin ohjaamaan elokuvaan verrattuna. Paitsi ehkä Lupin the 3rdiin, joka sekin oli taas toisaalta kaikessa höpsöydessään viattoman valloittava, kun taas tässä pönötetään pirun ahkerasti ja kaikki on niin kauheaa, että henki kaikkoaa leffasta jonnekin kauas.

Band’s Visit oli saanut osakseen paljon hehkutusta. Se voi johtua siitä, että tarina oli surumielinen mutta toiveikas, näyttelijät hyviä ja toteutus lakonisen hauska. Esimerkiksi.

Satoshi Konin Paprika räjäytti hahmojensa tajunnan ja mukavahan sellaiseen oli loikata mukaan. Elokuva tuntui sopivan hyvin valkokankaalle, vaikka tietenkin siinä olivat mukana normaalit animekerronnan piirteet (pannaukset, puhuvat päät, maisemakuvat). Kauhutunnelmissa oli jotain lynchiaanista, sanoisin. Tarina kasvoi loppua kohti sellaisiin mittoihin, että tanner tömisi ja aitaa kaatui. Tällaiselle tarinalle se on pelkästään ja ainoastaan hyve: hissuttelu ei olisi sopinut töttöröö-univarkaisiin laisinkaan.

This Filthy World projisoitiin mustavalkoisena. Rivoihin viiksiinsä pukeutunut John Waters puhui hyvän maun rajoista ja muusta sellaisesta. Viihdyttävä tuokio, joskin ehkä nauroin vähän vähänlaisesti. Siis ollakseen standuppia.

Mainion kiehtova My Kid Could Paint That alkaa pohdintana modernin taiteen ja taiteilijuuden luonteesta, mutta morffaa matkan varrella mediatutkielmaksi ja tuo vielä myöhemmin peliin dokumentaristin itsensä, kun tämä alkaa pohtia ääneen suhdettaan kohteisiinsa. Meikäläiseen täysin uppoavaa kamaa, etenkin kun ihan satavarmaa selitystä ei missään vaiheessa tarjota. (Epäilen muuten, että kaksi kelaa oli vaihtanut paikkaa keskenään tai sitten leffaan oli tehty aika rohkea flashback- ja flashforward-kombo.)

Kahdesta peräkkäin katsomastani brittileffasta This Is England veti pidemmän korren. Ala-aste, Falklandin sota, skinijengin vetovoima – kaikki tuntui autenttiselta silleensä uskottavuuden kannalta. No, pääjehun paluu vankilasta käynnistää vähän rajumman ja siten epäuskottavamman juonen, mutta kokonaisuus pysyi miusta silti hienosti paketissa. Pääosan esittäjälle Thomas Turgooselle isot aplodit hienosta suorituksesta.

Se nuijempi tapaus oli London to Brighton, jossa ollaan niin ghettoa ja niin huumerikollista ja niin aristokraattia, että plaah. Toteutuskin tuntui jotenkin pakotetummalta, kattokaa ny ko tää on jännää, kun taas This Is Englandin ulkomuoto on paljon neutraalimpi.

Crank ahihhihi sddhshahhasidh. Melkein yhtä hyvä kuin Rambo 3 ja vähintään yhtä mauton.

Paris, je t’aime sisälsi pari mainiota osiota, kuten Coen-veljesten kohtaus metroasemalla, mutta kokonaisuus oli aika sen siliän yhdentekevä.

Kirjaa lukemattomana Atonement oli minusta mahtava. Leffaa on toisaalta kehuttu jäätävyydestään ja toisaalta haukuttu samasta syystä. Minusta se tuntui vain elokuvatodelliselta brittiläisyydeltä ja kerronnan clue oli sen verran tiukka, että olo oli kuin Caesarilla maaliskuun 15. iltapäivällä.

Samankaltaisia merkintöjä

• Journalismikritiikin seminaari 30.3. Tampereella: Vuoden 2007 Journalismikritiikkiseminaarin teema on sananvapaus sekä se, miten eri tahot pyrkivät vaikuttamaan sananvapauden käyttämiseen. Näin tiedottaa meille Tampereen yliopisto....
• Vuoden luontokuva on hieno; Raw-lehti ilmestyi:  Hienohan se on, aivan hemmetin hieno. Valokuvaaja itse sanoi Hesarissa, että Jos päättämässä olisi ollut suomalainen asiantuntija, kuva olisi mennyt...
• Pikamerkintä: Children of Men eli Ihmisen pojat on vuoden paras elokuva. Edit 5.1.2007: Leffan arvio on nyt Kaistalla. Edit 6.1.2007: Villet yksi ja...
• Etukäteistä jälkiviisastelua: Jos vuoden 2005 Jylkkäri näyttää 10 – 20 vuoden päästä yhtä hauskalta kuin vuosikymmenten 1960 – 1990 lehdet nyt, tämä...
• Väkivalta on suhteellista: New York Times ilakoi tänään, että ennakkotietojen mukaan kaupungissa tapetaan tänä vuonna alle 500 ihmistä, mikä on pienin luku sitten...