sähköpostikirjeessä väärä unsubscribe-linkkija sain vastaukseksi
Hei Olli, Ja pahoittelumme! Poistamme Sinut listalta samantien.
Sähköposti kolisi silti helmikuussa 2008, mutta koska taisin tyhmänä vastata suoraan mainoksen lähettäjän sähköpostiosoitteeseen, ei siihen koskaan vastattu.
Päivälleen vuosi ensimmäisen tapauksen jälkeen eli marraskuussa 2008 sain taas mainoksen, joten pyysin jälleen poistamaan osoitteeni listalta. Vastaus kuului Pahoittelumme tuosta kirjeeseen jääneestä ikävästä virheestä. Poistamme Sinut listalta.
Uusin tilaamaton, pyytämätön ja yllättävä mainosposti On/offilta saapui jouluaattona 2008.
Uskallan nyt sanoa, että On/offin nettimainonnasta vastaavat eivät ole tehtäviensä tasalla ja että tämä on aivan saatanallisen ärsyttävää toimintaa.
New York Timesissä arvioidaan Arto Paasilinnan uusin* romaani The Howling Miller. Koska mikään ei ole heikkoegoiselle suomalaiselle kiinnostavampaa kuin tietää mitä ne meistä ajattelee, luin jutun kuin Piru Raamatun.
Heti kärkeen Tayt Harlin vertaa Paasilinnaa Ingmar Bergmaniin ja Halldor Laxnessiin. Pian sen jälkeen todetaan kirjailijan muistuttavan kovasti myös itseään mylläriä, no slouch himself
. Paljon muuta syvällistä juttuun ei mahdukaan, joten käännyin muiden suurmedioiden puoleen. Guardianissa Maya Jaggi kirjoittaa teoksen käännöksen olevan harmillisen heikko, koska välikielenä oli ranska.
Sitten pärähtää:
Yet even a glimpse of Paasilinna’s singular vision of freedom and persecution proves beguiling.
Miten hienoa: Singular vision! Beguiling!
Vaan jopa nousee kyynikon mieleen epäilys: koska Paasilinna on nykyään kirjallinen persona non grata, voimmeko riemuita hänen varhaisteoksensa arviomenestyksestä maailmalla?
*Ilmeisesti tosiaan on niin, että Paasilinnalta on käännetty englanniksi tätä ennen vain Jäniksen vuosi.
It is Paasilinna’s gift in this gem of a novel (in Will Hobson’s pellucid translation from the French of Anne Colin du Terrail) to wring humor from the most desperate of circumstances.
pellucid (adj) 1: transmitting light; able to be seen through with clarity 2: (of language) transparently clear; easily understandable [syn: limpid, lucid, luculent, crystal clear, perspicuous] – Call of the Wild
Voi pojat, voi pojat. Olipa pettymys tuo Sinkkuelämää-elokuva. Ymmärrän kyllä, että King ei halunnut toistaa sarjan rakennetta kokoillan elokuvassa, mutta nyt irrottiin niin kauas minua viehättäneistä asioista, että koko kaksituntinen oli silkkaa kärsimystä. Käytännössä kyseessä oli pornoelokuva, jossa panokohtausten tilalla oli piehtaroimista design-vaatteissa. Sitä paitsi huumori oli siivottu niin totaalisesti pois kuvasta ja jätetty jäljelle vain kakkavitsi, että ei paljon naurattanut.
Liekö sitten johtunut 3d-teknologiasta vai siitä että näin Beowulfin toiseen otteeseen, mutta joka tapauksessa leffa tuntui kakkoskatsomisella hitusen paremmalta, täyteläisemmältä kuin ensimmäisellä istunnolla. Toki animaatiossa on edelleen samat kauhukohdat, kuten Jolie-hirviön iho ja käsittämätön palikkahevonen, mutta kolmiulotteisuudesta oli kai hitusen apua.
Narnia 2 (en muista lisänimeä, varmaan joku Kaappi ja espanjalainen leijonaprinssi) oli parempi kuin edeltäjänsä, mutta siihen ei tietysti ihan kauhean paljon vaadita.
Incredible Hulk hoitaa syntytarinan tähänastisista supersankaripätkistä tyylikkäimmin: muutama tyylitelty kuva alkutekstien alla kertoo kaiken, mitä Hulkin historiasta tarvitsee tietää. Muu elokuva ei sitten olekaan ihan yhtä briljantti. CGI-Hulk on edelleen keinotekoisen oloinen, Nortonin yrmistelyt eivät tunnu sopivan yhteen toimintapätkien kanssa ja Tim Roth… huh. Hauskaa sillä näytti olevan.
The Dark Knight ei ole lain paskempi, jos vain Lepakkomies ei puhusi infraäänillä, Jokeri ei olisi maailman järjestelmällisin kaaoksen puolestapuhuja, toimintakohtauksissa pysyisi vielä vähän paremmin maltti leikkaajalla ja lopetus olisi reilusti lyhempi. Mutta eteenpäin on tultu.
X-Files: I Want to Believe. Yeah? Well, I Want My Money Back.
Kautokeinon kapina rullasi ihan mukavasti, mutta en mä siitä mitään muista.
12 Monkeys on niitä elokuvia, jotka olen nähnyt parisen kertaa joskus kymmenen vuotta nuorempana ja jotka tuntuvat siksi pureutuneen mieleen. Nyt se tuntui hiukkasen hätiköivältä ja miellyttämään pyrkivältä, mutta toisaalta kaikki Terry Gilliamin leffat ovat groteskeja muotopuolia. Ainakin onnistuessaan. Diggaan kait Brazilia enemmän.
Aivan silkkaa nerokkuutta oli Hot Fuzz. Harvoin näkee rainaa, joka onnistuu olemaan samaan aikaan sekä höhötyttävä parodia että rakastava homage. Enkä muista koskaan kuulleeni yhtä hauskaa elokuvaa – Hot Fuzzissa jokaista skarvia tuntuu korostavan suhahdus ääniraidalla. Shaun of the Dead kärsi mielestäni hiukan kolmannen näytöksen vaihdoksesta komediasta splatteriksi, mutta Fuzz toimii upeasti loppuun saakka.
Mä saatoin melkein nukahtaa kesken Firemen’s Ballin, mitä ei pitäne laskea elokuvan syyksi. Tai sitten pitää.
Cleaning Womenin säestämä Aelita oli snadisti tylsempi kokemus kuin saman kombon Vertov vuotta aiemmin. Saattaa johtua siitä, että leffa katkesi pariinkin otteeseen tai siitä, että musiikki seuraili ruudun tapahtumia tarkemmin tai sitten ihan vaan siitä, että juoni on täyttä happoa (ns. Dallas-syndrooma).
Olen ehkä juntti, mutta Faces ei tehnyt mitenkään erityisen valtaisaa vaikutusta. Toki siitä näkee, että näyttelijöillä on hyvä tatsi aiheeseen ja draamakin poreilee mukavasti pinnan alla eikä sen päällä. Ehkä Cassavetesin suurin merkitys on kuitenkin sidoksissa aikaansa. Tarkoitan, että jos setä on saanut miljoonia jäljittelijöitä, niin liekö ihme, että originaaliteokset saattavat vaikuttaa kovin tutuilta.
Autumn Ball oli Sodiksen festarikatalookin mukaan jonkinlainen rinnakkaisteos Pahalle maalle, mutta en ymmärrä vertausta. Episodimainen kokonaisuus ei sitoudu yhteen, huumoria oli muistaakseni kohtalaisesti enemmän ja muutenkin kokonaisuuden sävy oli enemmän Roy Anderssonia kuin Louhimaa-Westerbergiä.
It can be made even better by a drink or two, as Nicholson shows when he wanders around Manhattan, trying, in a doff of the hat to psychogeography, to figure out whether certain streets in the Village outline a martini glass.
doff (v): to take from one’s own person: remove, take off – Walk This Way
In the case of lines far more lubriciously explicit than these, Wills embraces the Roman poet’s copious Latin obscenities in tumescent Anglo-Saxon translations, and in this sense certainly conveys the authentic Martial.
tumescent (adj): 1. Somewhat tumid. 2. Becoming swollen; swelling. – ‘My Poetry Is Filthy — but Not I’
Kello 12.47:
Kello 13.18:
Ja tuosta määrästä on 40 työjuttuja, jotka käyn myöhemmin läpi. Ihana “mark all as read” -nappi.
