Olli:

Keräsin taannoin listan elokuvista, jotka kuuluvat yleissivistykseen, mutta ovat silti näkemättä. Listan perässä muiden kirjoittajien kommentteja.

  • A bout de souffle: Koska kai nyt ranskalaisen uuden aallon perusteet pitäisi edes olla hallussa. Ainoa mun näkemä Godard taitaa olla Le Week-end ja sekin ranskaksi tekstitettynä.
  • : Jos ajatellaan, että höpöhöpö yleensä putoaa meikäläiselle ja metan kanssa kaikki on parempaa, niin oletusarvo 8,5:n toimivuudelle on aika kova.
  • Dreyerin La Passion de Jeanne d’Arc, koska kaikki kehuu sitä. Muun muassa Ville.
  • Sunrise: Sen pitäisi olla mykkäelokuvien kuvakerronnan huippua, ajalta juuri ennen kuin äänivehkeet tuhosivat estetiikan
  • Il Conformista: en ole mikään valtava Bertolucci-fani, mutta ymmärtääkseni tää varhaistyö eroaa vähän tyyliltään myöhemmistä – ja se on Storaron kuvaama.
  • Midnight Cowboy: olen tainnut joskus kirjoittaakin, että 1970-luvun yhdysvaltalaiset elokuvat tuntuvat eniten mukavilta.
  • A Streetcar Named Desire: Koska On the Waterfront teki vaikutuksen, tai siis Brando teki vaikutuksen
  • The Third Man: Orson Welles + noir = must see
  • The Deer Hunter: jossain vaiheessa jopa tiesin, kuka niistä saa lopulta luodin päähänsä, mutta olen onneksi unohtanut sen.
  • Nashville: itse asiassa en tykännyt The Playeristä tai Short Cutsista niin paljon kuin etukäteen kuvittelin, sillä ehkä Paul Thomas Andersonin tyyli – joka on jokseenkin jalostunutta Altmania – sopii mulle paremmin, mutta ks. kohta Midnight Cowboy
  • Battle of Algiers: olen aika Ameriikka-painotteinen, joten pitäisi yrittää sitä jotenkin laajentaa
  • Times of Harvey Milk: etenkin nyt kun olen nähnyt Milkin ja sitä sanottiin rajoittuneeksi

Aki:

Ensimmäinen havaintoni on se, että minua hämmentää, kuinka monta noista Ollin valinnoista olenkaan nähnyt (ja jopa useampia kertoja!).

8 ½ sijoittuu itselläni varmasti parillakin tapaa otsikoiduille suosikkilistoille. Battle of Algiers on valtavan hieno sekin. Jeanne d’Arcin kärsimyksen kärvistelin läpi viime syksynä arkiston esityksessä (mutta siitä en ihan välttämättä pitänyt). Times of Harvey Milk ja A Streetcar Named Desire tulivat ihan äskettäin telkkaristakin (tosin jälkimmäinen odottaa minuakin vielä boksilla). Ja jos Deer Hunterin välttelyn voin vielä ymmärtää, niin että Third Man mitähäh!?

…mutta: eiköhän täältä löydy vähintään yhtä kulmakarvoja nostattavia puutteita, kunhan mietitään. Monta tulee mieleen heti, merkintä seurannee perästä.

Ollin listan ensimmäinen tapaushan tuli Teemalta, joten sen näkemisen puute (täällä myös!) on helpohko korjata.

Ville L:

Ollin valinnossa on oikeastaan useampikin “lempileffa”, erityisesti Murnaun Sunrise on poskettoman hyvä, samoin tuo Jeanne d’Arc (jos kohta siinä on hieman liikaa “puhetta” eli tekstiruutuja makuuni ollakseen se “paras leffa ikinä” mikä se monille on). The Third Man on varmasti parhaita mustavalkojenkkileffoja ikinä, eli helvetin viihdyttävä ja helvetin hyvin tehty. Pontecorvon Algiers on loistava, todella vaikuttava pseudodokkari. A bout de souffle on hieman juustoinen ja häpeilemättömän viihdyttävä ja poikkeaa siinä mielessä Godardin muusta tuotannosta, mutta tavallaan myös edukseen. Muistaakseni siinä ei ole niin paljon sitä väsyttävää elokuvaesseenrakentamista. Se on kieltämättä usein hieman kylmän ja flaneeraavan uuden aallon parhaita leffoja. Tosin olen nähnyt sen vain kerran; voi olla että en välittäisi siitä enää lainkaan. Tietynlainen epäilyksen varjo tulee pitää osaltani näiden muidenkin leffojen päällä; minulla on viime aikoina ollut sellaisia tuntoja, että elokuvat eivät pysty enää tarjoamaan samanlaisia kokemuksia kuin vielä pari vuotta sitten. Ainakaan virallisen elokuvakaanonin mukaan tehdyt, esteettiset ja tiukat. Haluan nykyään ehkä enemmän jotain väkivaltaista ja perverssiä. Toisaalta en jaksaisi hukata aikaani b-leffojen parissa. Sunrise, Jean d’Arc ja Third Man löytyvät edellisistä itseltäni jossain muodossa. Algiers on kirjastossakin, samoin Godardi.

Kauriinmetsästäjän ja Il Conformistan olen katsonut niin kauan sitten, että voisi sanoa etten ole katsonut niitä lainkaan. Jälkimmäinen ei mitenkään ylettömän paljon kiinnosta, sillä en jotenkin usko Bertolucciin (vaikka Viimeinen tango Pariisissa onkin loistava). Katson toki jos kohdalle osuu. Kauriinmetsästäjä on ollut boksissa jo pitkään tallessa, samoin se Kauriista seuraava Cimino, joka on vielä pidempi. Luultavasti en saa ikinä katsottua niitä. Sinänsä ehkä pitäisi, koska on mahdollista että Cimino on Malickin lisäksi se toinen vähän taiteellisempi jenkkiohjaaja, jolla saattaa olla jonkinlainen näkemys. Ei välttämättä. Voi olla että Ciminon muu tuotanto on tylsää. Silloin muinoin olin Kauriinmetsästäjästä todella vaikuttunut, mutta tulee muistaa että olin silloin yläasteella. Timo Hännikäinen on muuten kova Cimino-fani, hän kirjoitti taannoin Ciminosta jutunkin Kerberokseen. Muistaakseni ihan lukemisen arvoinen juttu, jos onnistuu jostain Kerberoksia käsiinsä löytämään.

Midnight Cowboy oli kauan boksissa tallessa, mutta taisin poistaa sen tilaa syömästä, katsomatta. Tiesin kyllä että se olisi varmasti toimiva leffa (olen Ollin kanssa samaa mieltä Jenkkien 70-luvusta, se oli epäilemättä jonkinlainen kultakausi, hyviä leffoja), mutta koskaan en saanut aloitettua. Ongelma on siinä, että se on usalainen “vakava” klassikkoelokuva. Usalaiset “vakavat” klassikkoelokuvat ovat lähes poikkeuksetta huonompia kuin eurooppalaiset tai aasialaiset “vakavat” klassikkoelokuvat, joten jokin muu ajoi aina sen ohi. Ne ovat kyllä helvetin taidokkaasti ja tiukasti tehtyjä, mutta usein jotenkin liian turvallisia. Vaikka toisaalta jollain Zizek-luennalla niistä saisi hauskoja ulottuvuuksia irti. Sinänsä Schlesingeriä pitäisi katsoa, tuon lisäksi ainakin Marathon Man. Ja ehkä The Day of the Locust, joka on ainakin hyvä romaani.

Myös Streetcar on katsomatta, samoin kuin kaikki muutkin Kazanit (paitsi On the Waterfront, jonka olen senkin nähnyt joskus yläasteella, eli en muista siitä muuta kuin että Brando ottaa nyrkkimatsin jonkun tyypin kanssa tms). Kazanit kuuluvat tietenkin yleissivistykseen, joten olen hieman häpeissäni. Ongelma on siinä, etten odota niiltä mitään erityisen suurta, vaikka varmasti toimivat hyvin ja viihdyttävät.

Milkkidokkari taisi tosiaan tulla juuri Teemalta, mutta jäi katsomatta. Niin ja Nashville. Sitä en ole muistaakseni nähnyt. Altman on kyllä hyvä, pidän Long Goodbyestä ja MASHista ja Short Cutsista, erityisesti Altmanin leffojen ryhmädynamiikasta ja päällekkäinpuhumisesta. Toisaalta en erityisemmin koe missanneeni mitään, kun en ole Nashvilleä nähnyt. Minun pitäisi muuten katsoa Magnolia uudestaan, että onko se oikeasti yhtään mistään kotoisin. Sen katsomisesta alkaa olla kohdallani lähemmäs kymmenen vuotta.

Ai niin ja 8½. Sen olen nähnyt muistaakseni kolmesti, aina on pelittänyt mahtavasti, joten kyllä se lemppareitani lienee. Jos sanoni että Altman on hyvä ihmisryppäiden kuvaaja, niin Fellini on täysin suvereeni konstellaatioissaan. Kasipuolessa on muutenkin sellainen ällöttävä metataiteellinen vivahde, joka tietenkin taiteilijana pistää myös minun rintaani. Juuri noin säälittävän pönöttävää se touhu yleensä on. 8½ löytyy myös omana.

Pistän omaa listaa tässä lähiaikoina, jos onnistun sellaisen keksimään; olen nähnyt jo aika paljon sellaista, minkä olen halunnutkin nähdä. Touhu alkaa vähitellen siirtyä aarteenetsimisen puolelle.

****

Seuraavassa osassa Aki selittää, miksi Romeron Night of the Living Dead ja pari muuta on näkemättä.

Aiemmat versiot:

There are no revisions for this post.