Minulla on ongelma. Pelkäänpä, että olen optimisti.

Olen tässä mietiskellyt elämääni ja koettanut löytää siitä pulmia. Niitä tuntuu olevan kovin vähän.

Asun mainion tytön kanssa mainion kaupungin mukavassa nurkassa, josta pääsee nopeasti vaikka brunssille lauantaiaamuna. Työhuone on kävelymatkan päässä. Keikkaa on sopivasti, jotten tukehdu työtaakan alle tai tunne itseäni köyhäksi. Rahaa jää säästöön asti.

Kissankarvaa on kaikkialla, mutta Tiukun turkki tuntuu pehmeältä ja välillä eläin jää hassusti syliin makaamaan.

Kirjoitan elääkseni. Kirjoitan asioista, jotka kiinnostavat minua. Tunnen olevani kohtuullisen hyvä työssäni. En murehdi siitä jatkuvasti. Olen ollut vapaa toimittaja kolme vuotta, ja olen toivottavasti vielä kolmekymmentä lisää. Minun ei yleensä tarvitse nousta sängystä ennen kuin olen saanut nukkua tarpeeksi.

En ole saanut gradua valmiiksi, mutta se ei huoleta. Kuvittelen, että osa vaatteistani näyttää hyvältä päälläni. Käyn urheilemassa vapaaehtoisesti.

Olen kovin onnekas. Vihamiehiä ja -naisia on kaiketi aika vähän. Kavereita ja tuttuja on hurjasti. Hyviä ystäviä on tarpeeksi, vaikka en vieläkään oikein osaa ylläpitää suhteita. Siskoni on parempi painos minusta, isä ja äiti kehittyvät päivä päivältä erikoisemmiksi. Perhettään ei voi valita, eikä siitä ole myöskään mitään valittamista. Se on hyvä perhe.

Tunnen olevani itseni, mutta hieman parempi versio kuin ennen. Osaan välillä suhteutua asioihin muutenkin kuin sarkastisesti. Olen puutteellinen. Olen omahyväinen, lievästi ylipainoinen ja hiusrajani nousee. Tykkään katsella naamaani peilistä. Olen laiska, mutta ilmeisesti silti tarpeeksi aikaansaapa.

Jos kolmekymmentävuotiaasta tuntuu tältä, olen varsin tyytyväinen.

Aiemmat versiot:

There are no revisions for this post.