Sielun Veljet

Sielun Veljet soitti lauantaina Ilosaarirockissa. Keikka kesti osapuilleen puolitoista tuntia ja kuulosti minun korvaani oikein hyvältä. En ole nähnyt yhtyettä aiemmin livenä enkä myöskään katsonut keikkatallenteita. Seuraava päivä menikin sitten debatoidessa siitä, että oliko kyseessä automaattisesti jonkin sortin Siekkareiden idean pettäminen, kun aikanaan ne olivat niin hurjia ja ennalta-arvattavia.

Otin käytännöllisen kannan. Ismo Alangon ei tarvinnut herättää yhtyettä henkiin siksi, että rahat olisivat loppuneet. Sama homma muuten Hassisen Koneen keikan kanssa reilu vuosikymmen sitten. Tämä nollaa ”ne teki sen ahneuksissaan” -perustelun, jota tosin kukaan ei nyt esittänytkään.

Jonkun mielestä hittibiisejä soitettiin liikaa. Vastaukseni siihen on, että miten niitä voi tulla liikaa, kun bändiä ei ole kahteenkymmeneen vuoteen kuultu livenä? Toisen mielestä esiintyminen ei ollut tarpeeksi energistä. Siihen sanon, että ei kai sitä keski-ikäisenä kehtaa samaan tyyliin remuta. Siekkareiden soitto oli sopivasti räväkkää ja ehdottoman lumoavaa, vaikka epäilemättä meininki ei näyttänyt samalta kuin kahdeksankymmentäluvulla.

Biisit ovat hienoja – tekisi mieleni sanoa niitä ajattomiksi – sekä Ismon ääni kaunis ja vahva kuten aina (se ei muuten ole mikään itsestäänselvyys, sillä rokkisolisti menettää helposti tehoja vuosien karttuessa). Olisin jopa taipuvainen sanomaan, että Ilosaaressa kuultu keikka oli hyvä, mutta siellä koettu keikka saattoi tuntua lussulta, koska vertailukohta oli niin kova. Tosin löysin ainakin yhden kaverin, joka oli nähnyt Siekkarit aikanaan keikalla ja oli lauantain kokemuksesta silti täpinöissään.

Yhtye poistui lavalta kaksi kertaa. Kun he palasivat ensimmäisen kerran, kuultiin Rakkaudesta. Minusta se on aina ollut nimensä veroinen sävellys ja tallenne. Niin myös nyt. Toinen encore oli yksinkertainen: Huda huda ja hitosti ilotulitteita.

** ** ** **

Neljä Ruusua

Neljä Ruusua soitti sunnuntaina Ilosaaressa. Olin saanut koko viikonlopun kuunnella rokkivieraiden ja nettituttujen vittuilua siitä, miten höntti yhtye Neljä Ruusua on ja miten se ei missään muualla pääsisi esiintymään vihoviimeisenä päälavalla. Puolustin Ilkkaa parhaani mukaan. Tosin on myönnettävä, että mukana oli ripaus ”vain minä saan haukkua lapsiani” -asennetta, mutta silti.

Minä pidän Neljästä Ruususta, eikä se ole ironista diggailua. Osaltaan asiaa saattaa selittää se, että toinen ja kolmas ostamani cd-levy olivat Haloo ja Hyvää yötä Bangkok. (Ensimmäinen oli Spin Doctorsin Turn It Upside Down, mutta se ei kuulu tähän.) Nappasin ne Joensuun Anttilan midprice-korista varmaankin kesällä tai syksyllä 1994 ja kuuntelin molemmat puhki. Siihen aikaan melkein jokainen uusi levy oli aina parasta musiikkia ikinä, sillä vertailupohja ei ollut vielä kovin laaja.

Muistelen hämärästi, että kun Neljä Ruusua viimeksi (tai ehkä sitä edellisellä kerralla, mistä näitä tietää) soitti Ilosaarirockin päälavalla, joku yleisössä karjui Juppihippipunkkarin kertsin viimeisen säkeen päälle ”tungen jäätä sun perseeseen” ja Ilkka Alanko lauloi hittibiisin alkuun mielistelevästi ”mie olen niin pop”. Toisin sanoen bändin keikat eivät ole jättäneet suuren suuria muistijälkiä.

Nyt lauloin innokkaasti mukana koko keikan. Se oli aika helppoa, sillä setti oli hittipainotteinen. Tai toisin päin: miksi Neljä Ruusua soittaisi mitään muuta kuin hittibiisejä? Huomasin osaavani monet kappaleista vieläkin ulkoa, vaikka en ole kuunnellut niitä ehkä kymmeneen vuoteen. Se ei ole huono asia ollenkaan. Epäilemättä tämä kertoo enemmän omasta innostumisestani kuin keikan onnistumisesta. Toisaalta taas yhdessä vaiheessa äijät vetivät peruukit päähänsä ja soittivat Popmuseon.

Okei, se saattoi olla huono argumentti Neljän Ruusun puolesta.

Ilkka on lyyrikkona luotettava. Riimit kolahtelevat paikoilleen säännönmukaisesti ja jämptisti kuin suora palkki Tetris-rivistöön. Välillä otetaan kantaa maailman vääryyttä vastaan. (Sama linja jatkui soololevylläkin Vaasankatu-kappaleessa, mutta harmillisesti Elektraa ei enää voi kuunnella Spotikasta, joten pitää turvautua YouTubeen.) Seksuaalisuutta käsitellään Neljän Ruusun sanoituksissa luontevasti, minkä muutkin joensuulaisyhtyeet ovat huomanneet.

Missä vaan -biisin kertosäkeen sanat ovat minusta raivostuttavat, mutta liukuva siirtymä B-osasta C-osaan on silkkaa neroutta. Kuittailkaa vaan Kode Koistisen rokkinimestä, mutta kirjoittakaa ensin samanlainen koukku. Sitä paitsi keikan loppupuolella kuultu Sun täytyy mennä kuulosti edelleen hyvältä. Ei pöhköhyvältä, vaan hyvähyvältä.

** ** ** **

PS: Keksin maailman parhaan coverbändin idean, kun Outi ei meinannut muistaa kunnolla Missä vaan -biisin kertsiä. Idea on kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että soitetaan Neljän Ruusun biisejä, mutta vaihdetaan niistä riimit päikseen.

Siis:

Suojissa järvien
rannoilla metsien
loisteessa auringon tai puun

Nurmilla jokien
uomissa niittyjen
katveessa pensaiden tai kuun

Sehän alkaa kuulostaa Ismolta heti.

Aiemmat versiot:

There are no revisions for this post.