Jouluaattona ilmoitin olevani seuraavat pari päivää internetin ulottumattomissa, ainakin melkein.

Kytkin automaattipäivitykset pois ja mobiilidatan pois käytöstä. Ideana oli, että sovellukset eivät houkuttelisi klikkaamaan vahingossa. Älykellonkin jätin kotiin, jottei tulisi vahingon sitä vilkuiltua. Pikaviestit saivat jäädä. Latasin Kindleen kymmenen kiinnostavaa artikkelia, mutta päädyin jättämään senkin kotiin ja pakkasin reppuun sen sijaan kolme romaania.

Sietämättömän snobistista, koska se viestii jotain, mutta mitä? Että pärjään ilman tätä halpahintaista mediaa, että  minulla on parempaakin tekemistä? Ehkä. Omalla kohdallani ajattelin myös sitä, että kun normaalisti lonuan internetissä koko ajan, niin poikkeama on jotenkin selitettävä.

Okei, snobismia se oli.

Olin loppujen lopuksi poissa vain 1,5 vuorokautta. Tuon aikaa luin kotimaista proosaa ja vietin joulujuhlaa. Oliko minun helpompi keskittyä niihin, kun internet ei ollut koko ajan kerjäämässä huomiota? Ehkä.

Huomasin että halusin jakaa sitaatteja kirjoista ja ottamiani valokuvia.

En kaivannut vuorovaikutusta. En kaivannut minulle epämääräisesti suunnattuja ”sinua saattaisi kiinnostaa” tai ”osallistu tähän keskusteluun” -viestejä.

En kaivannut joukkoviestintää. (Yhtään henkkoht-viestiä ei muuten tullut.)

Mutta halusin jakaa löytöni muille. Minulle riitti, että saatoin  kuvitella niiden synnyttäneen jonkinlaisia reaktioita. Tyhmät valokuvani ovat ehkä selkein esimerkki. Niiden kuvateksti virittää tulkitsemaan kuvan jollain tavalla ja reaktioista yritän arvailla, tulkinko ymmärretyksi.

Joka siis tarkoittaa ”ajattelevatko muut samalla tavalla kuin minä”. Ehkä siinä sitten on jotain lohdullista, yksinäisyyttä lievittävää. En tiedä.

Halusin pull-internetin, en push-internetiä. Halusin luvan käydä etsimässä itseäni kiinnostavia asioita ja julkaisemassa niitä myös, mutta samalla luvan pysytellä kaiken muun ulkopuolella.

Kertonee jonkinlaisesta persoonallisuushäiriöstä, että yleensäkään kuvittelen internetin eli toisten ihmisten kaipaavan älyllistä kontribuutiotani mitä erilaisimpiin asioihin. Etenkin kun yleensä panokseni on ölinää ja puujalkavitsejä.

Mutta kyllä offline-lupauksesta oli apua. Sen ilmoittaminen julkisesti oli myös eräänlainen psyykkinen apuväline: olen sanonut tämän asian julkisesti, joten se on  totta ja velvoittaa minua eri tavalla kuin jos olisin jättänyt sen vain pääni sisälle lillumaan.

Tosiaan: 1,5 vuorokautta. Mitätön aika, jonka mainitseminen saavutuksena lienee patologian selkein merkki. Ensin tuli Facebook- ja Twitter-ilmoituksia, jotka pyyhkäisin piiloon. Muutamaa ilmoitusta myöhemmin kävin katsomassa yhden asian (taisi olla Feministiryhmästä, kun olin juuri lukenut Jezebelin jutun ja mietin että niinköhän se oli käyty linkkaamassa sinne), ja sen jälkeen oli helppoa katsoa omat ilmoitukset muutenkin läpi ja sitten peli oli menetetty.

Tämän blogauksen kirjoitin kuitenkin kännykän muistiin, koska anoppilan wlan tökkii.

Aiemmat versiot:

There are no revisions for this post.