A Heartbreaking Blog of Staggering Genius

Jumalisde! Minua vaivasi jossain vaiheessa viime talvena viikkokaupalla ohjelma, jonka nimeä en muistanut. Tiesin vain sen, että se alkoi animaatiolla koulubussista ja että ihmisten päälle kaadettiin vettä.

Kiitos Family Guyn tiedän nyt, että sarja oli You Can’t Do That on Television. Vielä kun joku keksisi, että mitä se oli suomeksi.

Sitten olisi sellainen mysteeri, että mikähän mahtoi olla 1980-luvun alkupuolella näytetty brittiläinen lasten tahi nuorten scifi-sarja, jossa pojan huone muuttui avaruusalukseksi (ja sitä ohjattiin lampulla [ja sitten siinä oli ökkömönkiäisiä, joiden avaruusalukset muistuttivat jotenkin korppikotkia tai ainakin niillä oli kaula]).

Mikä DJ Esko oikein oli?

Pienenä puhelimet pelottivat minua vallan penteleesti. Ei siis puhelin esineenä – vaikka olivathan ne Ericssonit rumia – vaan soittaminen ventovieraille. Vastaaminen oli helppoa ja olin aika ylpeä siitä, että vastasin koko nimelläni (“Sulopuistolla, Olli puhelimessa”), niin ettei soittajalle varmasti jäänyt epäselvyyttä mistään.

Mutta voi pojat, ans olla kun piti itse ottaa yhteyttä eetterin halki. Eihän siitä meinannut tulla mitään. Eräänkin kerran, kun olin arviolta kolmasluokkalainen, päätimme ystäväni kanssa ryhtyä harrastamaan karatea. Epäilen, että eräällä elokuvalla saattoi olla jotain tekemistä innostuksemme kanssa. Löysimme sitten paikallisen seuran yhteystiedot kouluun jaetusta harrasteita esittelevästä monistenipuista, mutta sen jälkeen tuli tenkkapoo.

Kumpi soittaisi?

En edes muista, kuinka pitkään vatvoimme asiaa, mutta lopulta tarrasin luuriin ja pyöritin valintakiekolla numeron. Puhelimen hälytettyä jonkun aikaa ventovieras ääni vastasi. Mikä pahinta, hänen nimensäkin oli aivan väärä! Lyhyen änkyttämällä käydyn keskustelun jälkeen ilmeni, että kyseessä oli työnumero ja että tavoittelemamme karateka oli vaihtanut työpaikkaa. Täysi katastrofi.

Laskettuani, tai paremminkin lyötyäni, luurin takaisin, jäimme ihmettelemään mitä tehdä seuraavaksi. Samana päivänä emme saaneet enää yhtään mitään aikaan. Itse asiassa kaverini liittyi karateseuraan vasta kuusi vuotta myöhemmin. Minulta koko kiai-homma on jäänyt kokeilematta näihin päiviin saakka.

Ja pelkään puhelimia vieläkin.

Pienenä sitä tulee joskus tavoiteltua suosiota mitä epäilyttävimmillä tavoilla. Ensimmäiseen kouluvuoteeni liittyy kaksi muistoa, jotka todistavat sekä suurenmoisesta älykkyydestäni että ajoittaisesta taipumuksestani epärehellisyyteen.

Minä opin lukemaan ennen kouluunmenoa. En ollut mikään supersuoriutuja, sainpa vaan selvää sarjakuvista, TV-ohjelmalistauksista ja Aapisestani. Koska lukemaan opettelu oli yksi ensimmäisistä koulun tehtävistä, oli minulla luonnollisesti hienoinen etulyöntiasema hidasälyisempiin kollegoihini verrattuna. Mainittakoon, että luokallamme oli muuan poika, joka osasi jo kirjoittaa, joten en ollut aivan kellokäyrän huipulla.

Kävimme aakkosia läpi yksi kerrallaan, ilmeisesti jonkinlaisen esiintymistiheyden mukaan, sillä ensin käsittelimme yleisimmät vokaalit ja sitten siirryimme omituisempiin kirjainolioihin. Jokaiselle kirjaimelle uhrattiin kokonainen päivä. Tärkein oppimisen apuväline oli kirjaintaulu, johon oli ikuistettu itse merkin (kauno- ja tikkuversiot niin isona kuin pienenäkin) lisäksi aiheeseen liittyvä kuva ja kirjoitettu vielä tämän kuvassa esiintyvän ilmiön nimi. Suunnilleen siis niin, että A-kirjaimen taulussa oli keltaisen pallukan kuva, jonka alla luki “aurinko”.

Opettajan rutiiniin kuului se, että nostettuaan taulun näkyville katonrajaan, hän kertoi mistä kirjaimesta oli kyse ja pyysi meitä oppilaita kertomaan, mikä sana tauluun oli kirjoitettu. Koska suurin osa naperoista ei osannut lukea, he keskittyivät lähinnä arvailemaan kuvan perusteella, mikä sana voisi olla kyseessä. A-kirjaimen ja auringon kohdalla oikea sana oli helppo arvata, mutta vastaan tuli myös paljon kovempia paloja.

Erään tällaisen aivopähkinän kohdalla tuli minun vuoroni loistaa. Olimme päässeet L-kirjaimeen asti, ja taulussa möllötti kuva ulapasta, jolla (muistaakseni) seilasi laiva. Koska ekaluokkalaiset ovat vielä rajoittamattoman innokkaita opiskelijoita, liki jokainen pörröpää viittasi ja yritti vastata. Laiva ja meri olivat varsin suosittuja ehdokkaita, mutta ne olivat kaikki väärin.

Katseltuani aikani luokkahuoneessa vallitsevaa hämmennystä, nostin käteni itsevarmasti ilmaan. Minun ei tarvinnut turvautua arvailuun, olin nimittäin lukenut sanan taulusta. Muutaman hetkisen kuluttua opettajani Enni Kinnunen (jonka nimestä puolet on N-kirjaimia) kysyikin minulta. Laine, vastasin.

Oi sitä onnistumisen tunnetta!

Sattuipa ekaluokalla muutakin. Sen jälkeen kun kaikki olivat oppineet lukemaan, siirryttiin kirjoittamisen opiskelun pariin. Alkuun harjoittelimme yksittäisten suuraakkosten kirjoittamista. Meille annettiin joka päivä kotitehtäväksi yhden sivun täyttäminen harjoituskirjaan, jonka opettaja sitten arvioi suurpiirteisellä kehno-ok-hyvä-asteikolla.

Alkupään kirjaimet eivät tuottaneet minulle ongelmia, mutten saanut niistä kehujakaan. Kun sitten tuli I-kirjaimen vuoro, olin kehittänyt vallan ovelan suunnitelman.

Menin yläkertaan tekemään läksyjäni niin, etteivät isä eikä äiti olleet näkemässä. Otin esiin harjoitusvihkoni, pyyhekumin ja kynän. Käänsin kirjan esiin oikealta sivulta. Silmäsin nopeasti harjoitustehtävää. Ja sitten…

…otin penaalista esiin viivottimen, jota käyttäen piirsin sivulle 20 viivasuoraa I-kirjainta!

Pulssin hieman laskettua pakkasin kirjoitusvälineet takaisin hienoon monilokeroiseen muovipenaaliini ja pakkasin kirjat reppuuni. Seuraavana päivänä opettaja keräsi harjoituskirjat tarkistaakseen läksyt, ja kun saimme ne iltapäivällä takaisin, möllötti sivulla kehuva merkintä. Riskinotto oli kannattanut.

Ihminen sitten pitää omituisia asioita pitkäkestoisessa muistissa. Minä esimerkiksi jostain syystä muistan isäni joskus elokuvaa katsoessaan maininneen, että kun lapioidaan hiekkaa, ei lapiota kannata nytkyttää eestaas (ottaa hiekkaa vasemmalta ja heittää se oikealle), vaan tehdä yhtä pitkää liikettä samaan suuntaan.

Mistäkö tuli mieleen? Katselen tässä parhaillaan Hitchcockin Mutta kuka murhasi Harryn? -elokuvaa, jossa lapion varressa huhkitaan melkoisesti.

Pienempänä, noin ala-aste-ikäisenä, minulla oli kaniini. Tarkemmin sanottuna minulla ja pikkusisko-Outilla oli molemmilla kaniinit. Vielä tarkemmin sanottuna meillä oli kummikanit, jotka asuivat Vuonislahden mummolassa.

Kaneista isompi ja enemmän ruskea oli minun. Pienempi ja kokonaan valkoinen oli Outin, sillä olimme päätelleet loogisesti, että kookas uros olisi sopiva minulle ja pienehkö naaras siskolle. Saimme nimetä elukat itse. Minun pupuni nimi oli Kari erään luokkatoverini mukaan, ja Outin pupun nimi oli… Outi.

Niin, hän nimesi kanin itsensä mukaan. Outi oli tuolloin vielä aika nuori.

Puput elelivät Vuoniksessa tyytyväisinä vuoden pari, talvet sisällä, kesät pihalla häkissä. Ennemmin tai myöhemmin kävi kuitenkin niin, että Oryctolagus cuniculus -lajin edustajien ylläpito kävi liian vaivalloiseksi, ja ne lopetettiin. Hyvä elämä lemmikille, eikö vain?

Noh. Sattumoisin jokunen kesä ennen tätä veristä loppua pupuista ilmeni muuan hämmentävä fakta. Joku toimelias aatu nimittäin huomasi, että a) iso ruskea Kari olikin emäntä. Arvannetten mitä Outi-pupusta paljastui.

Ja kun elukoiden nimistä on puhetta, on pakko mainita ensimmäinen kissani, Arto Neko Neliveto Quattro. Nimesin hänet erään luokkatoverini mukaan. Kyseinen toveri ei muuten kestänyt häviämistä erityisen hyvin, ja hänellä oli tapana sanoa Mie mietin kun todellisuudessa hän yritti pidättää kyyneliään.

Niin, ja Arto-kissakin oli tyttö.

Mitä tästä opimme? Suomen etunimilaki (3§) kieltää antamasta pojalle tytön nimeä ja vice versa, mutta lemmielukoiden kanssa saa toteuttaa perversioitaan minkä lystää.

Joskus ala-asteikäisinä visiteerasin serkkujeni kanssa Punkaharjun Kesämaassa. Serkukset eli Jussi ja Antti ovat suunnilleen minun ikäisiäni, joten meillä oli ymmärrettävästi kova meno ja varsin hatara käsitys ajan kulumisesta.

Olimme sopineet setäni (serkkujen isän, siis) kanssa, että palaamme autolle johonkin tiettyyn kellonaikaan. Remusimme kuitenkin nuoruuden innolla niin, että sovittu aika tuli ja meni. Tästä tuskastuneena Sampo-setä käveli infokopille ja pyysi kuuluttamaan meitä.

Asiakaspalvelijat eivät ilmeisesti olleet aivan parasta mahdollista sorttia, sillä kun ensimmäinen infohenkilö kuuli nimen Sulopuisto, hän repesi nauramaan ja oli täten kyvytön täyttämään tehtäviään. Tarvittiin toinen, vakavamielisempi virkailija, jotta kuulutus saatiin korrektisti tehtyä.

Että älä tule minulle itkemään omituisesta nimestä.

When I was a kid, ten years old or so, I bought huge amounts of candy on two separate occasions. I distinctly remember six things about these moments of abundance.

First: I had to break the piggy bank with a typewriter to get enough money.

Second: I didn’t dare buy candy with all that money (50 marks, I reckon) at one place cos they might suspect something, so I did the shopping at two kiosks.

Third: On one occasion there was so much candy that the clerk couldn’t even tie the bags shut.

Fourth: I put all the candy in one huge bag, sat on it, and pretended to lay eggs ie. candy, which my friends would then go get.

Fifth: We played Afrikan tähti by replacing the tokens with candy.

Six: I never told my parents.

Ala-asteella minulla oli monia epähygieenisiä harrastuksia. Jos ollaan tarkkoja, muutamat niistä ovat nykyäänkin erottamaton osa persoonaani. Eräs näistä toiminnoista oli yhtä lyhytikäinen kuin kuvottavakin.

Paikka on Nepenmäen ala-aste Joensuussa, aika on 1980-luvun loppu. Erään poikkeuksellisen tylsän tunnin aikana kolmasluokkalainen (tai toka tai eka, en muista enää) Olli oli oma-aloitteisesti kehitellyt varsin mainio ajanvietteen. Sen osasia olivat pyyhekumi ja sierain. Säännöt olivat varsin yksinkertaiset: pieni kuminmurunen tungettiin oikeaan sieraimeen, vasen henkirööri tukittiin sormella ja pyyhkijänpala puhallettiin ulos nenästä. Loputtomasti halpaa hupia, tai niin minä luulin.

Kunnes kuminpala ei enää tullutkaan ulos.

Tätä hämmentävää tilannetta seurasi huomattava määrä paniikkia (”voiko murunen jäädä nenääni ikuisiksi ajoiksi?”), epätietoisuutta (”voinko vahingossa imaista kumin sisääni?”) ja itkua (”voi paska”, eli edeltävien ajatusten yhteisvaikutus). Koska en halunnut paljastaa surkeuteni todellista syytä, pyysin kyynelsilmin lupaa käydä terveydenhoitajan luona, ja tämä enkelihahmo poistikin murusen vaivatta pinseteillä nenästäni.

Olen melko varma, ettei kukaan luokkatovereistani saanut koskaan tietää, mitä todella tapahtui.

Eräs pienen elämäni traagisimmista kokemuksista oli se, kun jäin kymmenvuotiaana kiinni syntisen televisio-ohjelman parista.

Oli rauhallinen arkipäivä kolmantena kouluvuotenani. Iltapäivä oli jo pitkällä, kello läheni kuutta. Istuin olohuoneessa katsomassa televisiota ja vaihdoin juuri kanavan ykköseltä kakkoselle, kun kaksi ystävääni pamahti yhtäkkiä sisään huoneeseen. Ei koputusta, ei huutelua. He vain kävelivät suoraan sisään olohuoneeseen, ja silloin oli jo liian myöhäistä.

Kuten saatat muistaa, 1980-luvulla kello kuusi iltapäivällä kakkoselta tuli sellainen lastenohjelmiston kivijalka kuin Pikku Kakkonen. Kun kyseisen ohjelman ikuisesti muistettava tunnari pärähti soimaan, olin nalkissa. Kuinka ystäväni, joita kutsuttakoon vaikkapa nimillä herra A. ja herra K., riemastuivatkaan! Tajusin välittömästi tehneeni auttamattoman etikettirikkeen, ja helahdin tulipunaiseksi. Heidän reaktionsa oli yhdistelmä yllätystä ja vittumaista pikkupoikailua. “Hahaha, jätkä kattoo lastenohjelmia!” he lällättivät ja lähtivät juoksemaan karkuun. Selityksen sana lienee paikallaan naislukijoille: Pienillä pojilla on selittämätön taipumus juosta karkuun, tapahtui mitä tahansa. Tyttö pussaa – karkuun. Leikkikalut syttyvät palamaan – karkuun. Kaveri tekee jotain noloa – karkuun.

Panikoin välittömästi. Pojat olivat jo ehtineet ulos talosta, kun kompuroin heidän peräänsä. A. ja K. ottivat kumijalat l. polkupyörät alleen ja sotkivat salamana auringonlaskua kohti. Yritin ottaa heitä kiinni, mutta klonkkaava pyöräni oli aivan liian hidas moiseen jahtiin. Niinpä jäin katsomaan, kun kaksi parasta ystävääni katosivat ilkkuen kaukaisuuteen. Menin takaisin kotiin, mutten muista katsoinko ohjelman loppuun.

Pahin oli vasta edessä. Kolmasluokkalaiset ovat paskamaisimpia olentoja, mitä maa päällään kantaa. Seuraavien päivien, viikkojen ja vielä kuukausienkin ajan sain kuulla ivanaurua ja lällätyksiä siitä, että katsoin Pikku Kakkosta. Sillä kymmenvuotiaat ovat aivan liian vanhoja moisiin lapsellisuuksiin, eikö vain?

Minä puolestani pidin puoli vuotta mykkäkoulua herra K:n kanssa. Jostain syystä välini A:han paranivat nopeammin. Mutta minulla on norsun muisti nöyryytyksien suhteen, joten kun revanssin aika lopulta tuli, se maistui kahta makeammalta.

Kävipä nimittäin niin, että joskus paljon paljon myöhemmin herra K. selitti minulle huvittavaa asiaa, jonka hän oli nähnyt televisiossa. Tapparan lätkäjunnu oli esitellyt siinä varusteitaan, herra K kertoi. Nuori NHL-toivo oli listannut tunnollisesti kaikki muut esineensä paitsi munasuojat. Herra K:n mielestä tämä oli mahdottoman hauskaa, sillä pikkupoikien mielestä kaikki haaroväleihin liittyvät asiat ovat täydellisen huvittavia.

Minäpä olin nähnyt tuon samaisen ohjelman. Mainittakoon, että kaikesta nöyryyttämisestä huolimatta en ollut koskaan lopettanut vanhojen suosikkieni katselua, en ainakaan pysyvästi. Täten tiesin, että kyseinen jääkiekkoentusiasti oli esiintynyt – juuri niin – Pikku Kakkosessa.

Tunsin pulssini kohoavan. Tiesin hetkeni saapuneen. Pystyin vain vaivoin teeskentelemään viatonta, kun kysyin herra K:lta missä ohjelmassa hän oli nähnyt tämän munasuojattoman nuorisourheilijan. Ah sitä nautinnon mittaa, kun ystäväni kiemurteli yrittäessään vastata! Valitettavasti en koskaan saanut, suunnitelmistani huolimatta, tätä seikkaa muun 3C-luokan tietoon. Olen kuitenkin hellinyt muistoa oikeutetusta kostostani kaikki nämä vuodet.