A Heartbreaking Blog of Staggering Genius

Olenko ymmärtänyt nyt oikein, että uudistuneen Last.fm:n myötä ei-tilaajat (=sellaiset jotka eivät maksa palvelusta) voivat kuunnella omaan kirjastoonsa lisättyä musiikkia mielin määrin? Siltä se ainakin juuri nyt vaikuttaa.

Huomasin, että viime vuonna suunnitelmat ja todellisuus eivät ihan täsmänneet Roskildessa. Okei, osan voi pistää Finnairin torspoilun piikkiin (rinkkani feat. teltta, makuupussi ja sadevaatteet jäivät Helsinki-Vantaalle) mutta myös laiskuus oli osatekijänä.

En ole ilmeisesti oppinut mitään, sillä selailen tässä Roskilden ohjelmaopasta hullu kiilto silmissä. Torstaina aineski Duffy, MGMT, The Dø, Lupe Fiasco ja Radiohead. Perjantaille sopisi Band of Horses, Gnarls Barkley, Veto, Santogold, Grinderman, Holy Fuck, Battles, The Streets, Spleen United ja kolmelta aamuyöllä (örr) Familjen.

Tässä vaiheessa hitaampikin jo huomaa, että esiintyjät menevät pahasti päällekkäin eikä kaltaiseni pullistuva pseudonuori jaksa kuitenkaan hiihtää paikasta toiseen noin tiuhaan.

Lauantaina on näemmä aikaa löydöille, koska ennalta en osaa bongata listasta kuin muutaman nimen: Ting Tings, Dilsu, Neil Young (papparaiset on pakko tsekata vaikka niistä ei välittäisikään, koska Herra tietää milloin ne tipahtaa) ja Chem Bros. Sunnuntaina on heviä, mutta iltasella sentään Von Hertzen Brothers, bob hund, Fuck Buttons, Hot Chip ja joku Jigga.

Mutta hei, vaikka on melkein 30, voi silti olla hip. Eli tiputa tiukkaa poser-vinkkiä tsekattavista bändeistä kommentteihin.

Jos olet koskaan miettinyt, millaista olisi työskennellä Bill Cosbyn kanssa, niin lue Earl Pomerantzin blogia: yksi, kaksi, kolme ja neljä. Siitä voi oppia kaikenlaista amerikkalaisesta televisiosta, tähtien ja käsikirjoittajien suhteesta ja ties mistä. En viitsi pilata loppuratkaisua, mutta se on mainio.

Toisin kuin useimpien käsikirjoittajien blogit, Pomerantz ei kirjoita mitenkään pakonomaisen hauskasti. Se on virkistävää vaihtelua, vaikka aluksi olinkin jo heittämässä rss-syötteen romukoppaan.

Dark Floors on huono elokuva ja huono kauhuelokuva. Toivottavasti tekijät saavat videomarkkinoilta rahansa takaisin. Risto Räppääjä hurmasi ainakin minut (kun otetaan konteksti huomioon). Charlie Wilson’s War sisältää muutaman hienon kohtauksen, kuten Gust Avrakotosin ensivierailu Wilsonin ohviisissa, mutta kokonaisuus on särmätöntä mössöä. Enkä oikein jaksanut innostua siitä, kun sissit vihdoin pääsevät tappamaan neukkuja oikein olan takaa. Science of Sleep on parempi kuin Human Nature mutta huonompi kuin Sunshine tai Be Kind. Gondry on ollut yleensä parhaimmillaan lyhytelokuvissa, koska niissä ohjaajan kekseliäisyys ja ihastus vimpaimiin riittää paikkaamaan tarinan puutteet. Voces Inocentes on kovin, kovin melodramaattinen. Rambo tuli käsitellyksi livenä Jaikussa. Cloverfield oli oikein mallikas suoritus, jännä ja linjakas ja jotenkin elegantti ollakseen monsuleffa. Sweeney Todd sisälsi monta hienoa laulua, mutta niiden väliin jääneet palaset olivat minusta yhdentekeviä. Madagascar oli hauskempi kuin uskalsin odottaa – eka puolisko oli suorastaan erinomainen. The Assasination of Jesse James by the Coward Robert Ford on haikea ja kaunis. Diggaan paljon. Me and You and Everyone We Know sai minut ihastumaan Miranda Julyyn, sillä elokuvansa on sekä hauska että vähän outo sellaisella ehdottoman hurmaavalla tavalla. Seul contre tous sai minut vain muistelemaan Irreversibleä, mikä on tavallaan huono juttu, vaikka ihan selvästi Noe on jo tässä tiennyt, mitä tekee. Dante 01 on luokatonta paskaraastetta. Iron Man luottaa vähän liikaa Gilligan-leikkauksiin on muutenkin sellaiset 30 minsaa liian pitkä, mutta minusta supersankarirainojen kakkososat ovatkin järjestään olleet luomistarinoita kiinnostavimpia.

Hauskan henkilökuvan oli Esa Mäkinen tehnyt Aki Kaurismäestä perjantain Hesariin. Kun en herra taiteilijaa tunne, niin saatan näin sanoa.

Vaan yhdestä sanasta tahdon nillittää:

Kyseessä on arvonimi vailla palkkaa, valtiovallan tunnustus siitä, että elokuvaajana Kaurismäki on nero ennen kuolemaansa.

Kaurismäki on monta asiaa, mutta elokuvaaja ei ole yksi niistä. Timo Salminen sen sijaan on Kaurismäenkin kanssa työskennellyt elokuvaaja.

Ensin saapuu hattu. Samalla taustalla jouset tapailevat tuttua teemaa. Sen jälkeen silhuetti kurottaa hattua kohti ja sovittaa sen päähänsä. Henry Jones Jr on palannut. Tauko on ollut pitkä, niin pitkä, että teatterista poistuessa tuntemukset ovat ristiriitaiset.

Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta arvioitu Kaistalla.

En varsinaisesti kadehdi ihmisiä, jotka yrittävät työkseen keksiä nokkeluuksia kyynisille toimittajille. Otetaan nyt vaikka uuden Indyn (joo, kirjoitan arvion tässä ihan lähitunteina – malta nyt vielä hetki) pressimatskut:

Tämä tietopaketti sisältää artikkeleita, pelejä, knoppeja ja paljon muuta aineistoa, joka on kaikki sellaisenaan julkaistavissa… tai jonka pohjalta voi ideoida omaa INDIANA JONES -aiheista materiaalia!

Suosikkini on plärän loppupuolelta löytyvä Indianagrammit-tehtävä. Otteita:

OHJE: Järjestele korostetut kirjaimet kustakin virkkeestä uudeksi Indiana Jonesiin liittyväksi sanaksi. Virkkeen lopussa suluissa oleva luku kertoo montako sanaa oikeassa vastauksessa on.

Indiana Jones oli aivan haltioissaan, kun vihdoin löytyi LEMPI PET. (1 sana)

“VOI AKKA!” huusi Indy, kun erämaan näki. (1 sana)

Juutalaisten pitkällä erämaavaelluksella suureksi avuksi oli RAKKOLIITIN. (1 sana)

Osaako kukaan ratkaista?

Olen perustanut kavereille pienimuotoisen elokuvakerhon, jossa ei ole oikeastaan mitään muuta kerhoutta kuin se, että päätin kutsua sitä sellaiseksi. Keväällä Kino Tappio (nimen lähde on kaikille joensuulaisille ilmeinen) järjesti kolme ja puoli näytöstä. Hömppäteattereiden parhaita perinteitä kunnioittaakseen Kino Tappio on teemoitettu double feature -ilta.

Kino Tappio 1

Teemana oli jenkki-indie ja leffoina King of California sekä The Nines.

Ensinmainittu on tarina hullusta (Michael Douglas poikkeuksellisen hienossa vedossa) miehestä, joka jahtaa kadonnutta aarretta. Tai sitten se on tarina siitä, että hulluus pistää perhesiteet tiukalle. Tai se saattaa olla tarina jostain muustakin, mutta joka tapauksessa se on sopivan pienimuotoisesti ja vapaa-ajattelevaisesti elikäs luovasti kirjoitettu & toteutettu pätkä. Nauratti aika paljon, vaikka ehkä välillä ei olisi pitänyt.

Jälkimmäinen on käsikirjoittajana kunnostautuneen John Augustin esikoiselokuva ja episodinen mindfuck. Sen ensimmäinen ja toinen osa rakentavat mysteerin, jota kolmas ja viimeinen ei ehkä pysty täysin lunastamaan. Kyse ei ole varsinaisesti siitä, että peli jäisi auki, vaan pikemminkin päinvastoin – Augustin idea on loppujen lopuksi kenties liian banaali, liian pieni tällaisen hössötyksen aiheeksi. Mutta oliko se parempi kuin vaikkapa Charlien enkelien kakkososa? No tuota… joo.

Kino Tappio 1,5

Teemana oli eiku ei järjestetä tänään ja kun Pasi sitten kuitenkin ilmaantui, niin katsottiin Caché. Kas tässäpä Ideaelokuva, siis sellainen, jota on mahdoton katsoa ilman että on piinallisen tietoinen ohjaajasta ja hänen viritelmistään. Syyllisyyttä ja vastuuta Haneke-setä tässä jahtaa, sillä kaikilla meillä on tahra menneisyydessämme, vähintään kollektiivisesti.

Oikeastaan itse leffaa enemmän minun tekee mieli puhua levyllä olleesta reilusta puolituntisesta haastattelupätkästä, jossa herra raiskaan katsojani itsenäisyyteen kertoo Ideoistaan. Erityisesti jäin miettimään sitä, kun hän selitti tahtoneensa elokuvalle mahdollisimman läpinäkyvän tyylin: ei nopeaa leikkausta, ei hurjia kamera-ajoja, ei musiikkia, jne. Tarkoituksena oli minimoida elokuvallisuus ja maksoimoida Idean välittyminen, mutta mielestäni siinä ei aivan onnistuttu.

Kas kun jos ajatellaan, että elokuvanteon hollywoodilainen kuvakerronta on jatkumo, jonka toisessa päässä ovat yhdellä otolla ja staattisella kameralla kuvatut pätkät ja toisessa päässä cgi-hypernopealeikkaus-steadicam-whatchamacallit-sillisalaatit, niin Caché ei suinkaan sijoitu neutraaliin paikkaan keskivaiheille, vaan huomattavasti lähemmäksi minimalistista päätä. Niinpä katsojan huomio kiinnittyy elokuvan muotoon enemmän kuin mitä vähän tiuhemmin silputun leffan kanssa kävisi.

Esimerkkinä vaikka Cachén pitkät, pitkät otokset: minä ainakin tulkitsin niiden olevan jonkinlaisia metamerkkejä katselemisesta, siis ikään kuin muistuttamassa katsojaa siitä, että nyt muuten katsot parhaillaan tätä. Onhan katseleminen – passiivisuus – yksi Cachén tärkeimmistä elementeistä; elokuva alkaa pitkällä, liikkumattomalla kuvalla, joka tuijottaa pääparin asuntoa.

Kino Tappio 2

Teemana zombiet, elokuvina Fido ja Les revenants.

Fido sai alkunsa lyhäri-ideana, joka ymmärtääkseni jäi toteuttamatta, kun kaverit alkoivat kerätä rahoitusta pitkää leffaa varten. Elokuvan 1950-luvun vaihtoehto-Yhdysvalloissa zombiet on saatu kesytettyä teknologian keinoin vaarattomiksi kotiorjiksi. Vähän kun silmiä siristää, niin homman voi lukea vertauskuvana ihmisoikeustaisteluille, semminkin kun pääosaperheen poika ottaa ja ihastuu uuteen orjatsomppariin. Jälleen kärsitään turhankin nokkelasta premissistä, sillä homma ei oikein etene tätä alkuoivallusta pidemmälle. Muutama splattisvitsi on saatu mukaan, eikä siinä ole mitään vikaa, sillä zombielapsien päältä autoileminen on aina hauskaa.

Les revenants eli They came back on zombiekuva vain jos genremääritelmää venytetään äärimmilleen. (Tai jos olennaisena pidetään yhteiskunnallisten allegorioiden esittämistä, niin mitään ongelmaa ei ole.) Kun kuolleet palaavat takaisin, ei heitä kiinnosta aivojen syöminen vaan… tai siis heitä ei kiinnosta mikään. Ranskalaiset ovat siitä kunnollista väkeä, että he tahtovat integroida epäkuolleet takaisin yhteiskuntaan ja tarjoavat apua sitä tarvitseville. Vaan mitäpä kuolleet tahtovat? Siitä ei ota selvää oikein kukaan. Varsinainen jännite tulee kuitenkin ole varovainen mitä toivot tai se voi toteutua -tyyppisestä ajatusleikistä: kaikkihan me kaipaamme edesmenneitä lähimmäisiämme, mutta osaisimmeko ottaa heidät takaisin? (Posthumanisteilla olisi tähän varmaan sanansa sanottavana.) Diggasin.

Kino Tappio 3

Teeman piti olla vihaan perhettäni, mutta se jäi vähän puolitiehen. Elokuvina Margot at the Wedding ja Black Snake Moan.

MATWissa Nicole Kidman esittää äärimmäistä mulkeroa, maailman vittumaisinta tyyppiä, koko kaikkeuden kammottavinta kusipäätä. Hän manipuloi ja luikertelee ja väistää vastuuta ja uskoo tai ainakin esittää olevansa viaton uhri. Elokuvaa tulee katsottua jossain määrin Noam Baumbachista kertovana tositarinana, vaikken tiedä, onko moiselle luennalle perusteluja. Koko homma on kiehtova kuten kolari ja samalla tavalla puistattavakin. Että haluaako sitä nyt välttämättä viettää aikaa edes virtuaalisesti moisen äpärän kanssa?

Black Snake Moanissa Jacksonin Samppa ottaa hellään huomaansa seksiriippuvuudesta kärsivän Christina Riccin ja jos tuo ei saanut sinua hihittelemään vähämielisesti, niin saatat olla väärässä paikassa. Vakavaa draamaa tässä viritellään, mutta hahmot jäävät kyllä liian pinnallisiksi tai stereotyyppisiksi. Komea ulospano, tosin kenenkään ei ehkä koskaan tarvitse nähdä yhtään elokuvaa, jossa Samppa esittää karismaattista Samppaa. Pulp Fictionista on yli kymmenen vuotta, so get over it (ja tämä on suunnattu yhtä paljon roolittajille).

* * *

Kino Tappio aktivoituu jälleen, kunhan saadaan laatikot purettua. Suunniteltuina teemoina ovat ainakin stuntmiehet, dokkarit, 1970-luvun Hollywood ja salaliitot.

Aamulehti kysyy, että Sinustako Pirkanmaan Carrie?

Hups, väärä Carrie.

* * *

Muutosta on nyt viikko. Uudessa asunnossa on kasassa sänky, 80 prosenttia keittiöstä ja pätkä Lundiaa. Aika hidasta toimintaa.

Saimme loistavan idean: pitää perustaa coverbändi, joka soittaa easy listening -versioita Pelle Miljoonan biiseistä. Lähtökohtana oli Olen kaunis -boksin biisilistaus, josta saadaan muokkaamalla sopivaa materiaalia:

• Yhteiskunta haisee kukkasilta
• Mä vaan pogoon (en liian korkealle, muutoin läskit hyllyy)
• Lontoo on muodikas kaupunki
• Mä hajotan tän maailman mutta vain kolmeen osaan ettei oo liian vaikea koota
• Tahdon olla vapaa, sanoi Volvo-Markkanen
• Olen työtön ja voin hyvin
• Mun rakkaus ei velvoita yhdyntään
• Akateeminen poika drop-outille liian touché!
• Mie en välitä mistään mitä ei saa kevään muotiväreissä
• Olen ulkona, palaan kello 18:aan mennessä
• Häpeän olla valkoinen, joten matkustan pariksi viikoksi Espanjaan
• Väkivalta ja päihdeongelma olivat suurempi ongelma agraariyhteiskunnassa
• Tänä yönä vien sut pois, mikäli vanhempasi antavat luvan
• Raivoon, koska keitossani on kärpänen

Kommenteissa jne. saa listata lisää ja parempia.

Edit 1, Kari Haakana kommenteissa:

• Lähdetään kiitämään nopeusrajoitusten mukaan
• En jumaloi Amerikkaa, mutta transatlanttiset suhteet ovat tärkeä asia
• Lanka palaa (käytän suojalaseja)

Arvostan etenkin kakkosehdotusta.

Edit 2, Pni:

• Mulla menee lujaa, onneksi kohta on aamulääkityksen aika
• Mua valvotaan ja se saa mut tuntemaan oloni turvalliseksi
• Näkymä Avenuelle lisämaksusta
• Viesti (teille kovikset) anonyymisti paikallislehden yleisöpalstan kautta

Edit 3, Tero Heiskanen, Aki ja Rysky

• Epärehellisyys perii maan, mutta rehellisyys perii talon
• Enää itkeä voit, kun nauroit tähän asti
• Kaikesta täytyy maksaa, mutta dollaritkin käy
• TV ja digiboksi
• Seison paitsiossa, mutta olen M.Forssell, jolla käy flaksi
• Hyvää yötä ja huomenta maailma
• Tiina on niin nuori, ettei ota vielä asuntolainaa
• Älä äiti itke, tein sulle äitienpäiväkortin
• Moottoritie (ei mopoille)
• Rakkaus on suuri vankila, mutta perhevierailumahdollisuudet ovat kunnossa.
• Olemme matkalla tuntemattomaan, mutta opastus perille on järjestetty.
• Mitä tänään koulussa opit on aiheellinen kysymys nopeampien valmistumisaikojen kannalta.

Jos tällä ei päästä yliopistoväen bilebändisuosikiksi, niin ei paljon rehti työ Suomessa kannata.