A Heartbreaking Blog of Staggering Genius

Epäilen ihastuneeni George Carliniin You Are All Diseasedin uskonto-monologin takia, kun kuulin sen joskus viisi–kuusi vuotta sitten. Sedän uraa on tullut sittemminkin seurattua, ja keväällä sain käsiini Life Is Worth Losing -setin.

Se on huono.

Okei, parhaimmillaan Carlin on mahtava, kuten alun monologissa, jossa hän vuodattaa sanoja sanojen perään. Toistorytmi takoo avainsanat tehokkaasti katsojan päähän. Esitystä on yksinkertaisesti nautinto kuunnella.

Mutta se loppushow’n sisältö. Voi itku, millaista latteaa, teini-ikäistä kritiikkiä maailman menosta. Ja miten radikaaleja parannusehdotuksia! Pfft.

Eipä sillä, että kaikilla muillakaan menisi vahvasti. Eddie Izzard on yhä & ikuisesti parhautta, vaikka Sexie onkin todella säälittävä esitys.

Nimittäin jos ostaa Playstä Eddie Izzard -setin ja Ricky Gervais -boksin, pitäisi hupia olla kotitarpeisiin.

Izzard-kokoelma saattaa olla tuohon hintaan maailman hauskin asia, koska ainoastaan Sexie on latteahko. Gervaisin show’ista en ole nähnyt kuin ensimmäisen, eikä se mielestäni yltänyt Officen tasolle, mutta faneille miehen stand up varmaan toimii.

Ja lisätäänpä listaan vielä Armando Iannucci Show, joka saapui tänään SendIt.comista. En ole vielä edes ottanut leffaa muoveista, mutta Iannucci on niin saaterin kova kaveri, että odotukset ovat aika korkealla.

Tiedoksi itselle ja muille: Helena Valtonen on mainio stand up -koomikko.

NY Timesin artikkelissa pohditaan, miksi uutissatiirit ovat niin suosittuja juuri nyt.

The hyped-up news cycle has been a boon to the fake news racket. For one thing, there is a steady flow of new material. And for another, a more informed public means a bigger potential audience. When Cat Stevens was barred from entering the country late last month after showing up on a terrorist watch list, Mr. Borowitz said he sat down to write a fake news story about it. “You don’t have to start by saying to the audience, `See, there was this singer-songwriter from the 70’s named Cat Stevens,’ ” he said. “In comedy parlance that was called the set-up. Now you can go straight to the punch line.” (Mr. Borowitz came up with “Angry Cat Stevens Vows to Resume Singing: Broadcasts Threat on Al Jazeera.”)

Onko Lehden synnyn takana samoja motiiveja? Kenties.

Playstä tuli sähköpostia: Your order for “Eddie Izzard - Sexie” has been posted.

Tiistain Hesarin Kanavalla-palstalla Jussi Ahlroth ihmettelee, miksei André Wickström tee W-tyylin sijasta puolta tuntia standuppia joka perjantai. Wickströmin tapausta en tunne, mutta yleisellä tasolla luulen tietäväni asiasta jotain. Alrothin ihmetyksen aihe on Eikö käsikirjoittajatiimi muka keksisi miehelle tarpeeksi juttuja viikoittaista showta varten? Toki keksisi, jos halutaan matkia maailman kaikkia talk show -isäntiä Lettermanista Hytöseen. Haetaanpa selitystä hieman kauempaa, stand up -komiikan ominaislaadusta sekä Ameriikan mallista.

Yksi amerikkalaisen stand up -komiikan kulmakivistä on Lenny Bruce. Hän oli uranuurtaja kahdessa suhteessa. Ensinnäkin Brucen vitsit olivat jotain muuta kuin vaudeville-koomikoiden “vaimoni on niin lihava”-jutut. Hän kertoi omasta elämästään, yhteiskunnasta, asioista joilla oli väliä. Toisekseen Bruce valmisteli materiaalinsa itse. Vanhojen kettujen tapana oli vielä 1950-luvulla ostaa valmiita sutkauksia kirjoittajilta ja tiputtaa ne esitykseensä sen kummemmin muuttelematta.

Lenny Bruce ja hänen aikalaisensa muuttivat kaiken tuon. Standupista tuli yksilöiden taitolaji ja parhaimmillaan silkkaa taidetta. Totta kai apukirjoittajia käytetään, mutta kaikkein paatuneimpia ex-standup-nykyinen-talkkari-isäntä-tapauksia lukuunottamatta jutut tehdään itse.

Toisekseen: Kun standupista alkoi todella tulla massaviihdettä USA:ssa 1970-luvulla, sen tärkein leviämiskanava olivat Late night -ohjelmat valtakunnallisilla kanavilla. Jos keskitason koomikko pääsi viideksi minuutiksi Carsonin show’hun, hän saattoi tuplata palkkionsa. Iltaohjelmat olivat oikeastaan ainoa tapa kerätä itselleen nimeä – klubeja alkoi olla jo niin paljon, ettei pelkästään niitä kiertämällä voinut enää breikata.

Televisioesiintymiset toivat kuitenkin mukanaan uuden ongelman. Kun aiemmin vaatimaton koomikko saattoi siirtyä joka ilta uuteen paikkaan esiintymään ja siten käyttää yhtä settiä jopa vuosien ajan, viiden minuutin televisiospotti tuhosi kaiken tuon valmiin, hiotun materiaalin. Vitsit yksinään eivät riitä: Ne pitää paitsi opetella, myös opetella kertomaan, testata, ajoittaa oikeaan kohtaan settiä, tunnustella yleisön tunnelmaa… muuttujia on paljon.

Lyhyesti sanottuna hyvän setin kasaaminen vaati vaivaa ja aikaa. Esimerkiksi Steven Wright, jonka tyyli on loistavaa verbaalihuumoria tyyliin I went to buy batteries but they weren’t included ja joka useimmille suomalaisille lienee tuttu lähinnä radioäänenä Reservoir Dogsista, on sanonut aiheesta seuraavaa: Niiden kolmen vuoden aikana, jotka olin ollut stand up -koomikko, olin kehittänyt noin 30 minuuttia materiaalia. Kun olin Tonight Show’ssa, heitin kaksi settiä viikon aikana ja kaksi kuukautta myöhemmin vielä yhden lisää – joten siinä meni seitsemäntoista minuuttia kolmestakymmenestä… toimivaa matskua, joka oli mennyttä. Ja kun kävin vielä kerran vieraana, likimain kaikki kolmen vuoden aikana keräämäni materiaali oli mennyttä. Reaktioni oli ‘Voi Luoja, urani on ohi!’.

Ahlroth kirjoittaa myös TV2 yritti tehdä stand upia Hupiklubissa, mutta väärällä konseptilla. Ei amatöörejä ravintolayleisön eteen, vaan maamme parhaat kunnon lavalle ja parrasvaloihin. Sattumoisin pikkulintu liverti minulle juurikin tästä ohjelmasta, että Kakkosen tuottaja oli aikanaan soittanut eräälle stand up -koomikolle, joka kieltäytyi kunniasta mutta tarjosi puhelinta samassa kahvipöydässä istuvalle toiselle koomikolle. Hänkin sanoi ei, kuten tekivät myös muut paikalla olleet Suomen huippukoomikot.

Kenties nyt Jussi Ahlrothkin ymmärtäisi heidän motiivejaan.

Timesissä on katkelma uudesta Monty Python -biografiasta, joka on tietenkin täydellisen suositeltavaa luettavaa (etenkin metsureille). Lainaus: CLEESE: I remember once we got into a terrible fight about whether a candelabra should be made out of a goat or a sheep. We knew there was going to be a light bulb screwed into each of its four feet but there was this almost vitriolic fight, three against three, insulting each other: ‘Fucking sheep! What do you mean a sheep? It has got to be a goat.’ I remember halfway through thinking, ‘This is absolutely insane.’

Went to the Glee Club Thursday night to see three comedians, and the best I can say is that it was a mixed bunch. The MC, Eddie Brimson, did his best to piss off the crowd and was quite successful in that. Part of his routine was older than the cheese in our fridge (”The marriage counselor has found out that most of the problems in our marriage stem from one thing – me”, duuuuuuh) and the rest wasn’t funny. Not someone I’d pay to see again.

First up of the proper acts there was Jason John Whitehead who quipped to one heckler “There’s observational comedy and then there’s observational”. Unfortunately that, to me, seemed to pretty much sum up his own act as well. He had the disadvantage of having been on the telly earlier, so I already knew some of his jokes. But he did have a funny voice, kinda like Jeremy Hotz.

The headliner for the night was Andre Vincent, who seemed to do most improvising of the lot. His stories were pretty standard fare too, and the gross quotient was high. He was nevertheless quite engaging and definitely worth the fiver I had paid to get it. The greatest problem was that his act didn’t really include anything memorable, so unless there’s a radical change of style (which is highly unlike), he will stay where he is now for til the end of time.

Alas, all was not lost even though the headliner wasn’t that good, for the funniest man on the stage that night was undoubtedly Noel James. I mean if you open your act by pressing your eye against the mic and saying “I’d like to introduce my eye”, how bad can it be? The act verged on the surreal, full of wordplays both daft and smart. The one about his father working as a bootlegging mortician was rather good (”It was illegal. No undertaking on the motorway”) and the musical interlude rather not (”They said do a Beatles song. I said naa… naa nan nan nanananaa [to the tune of Hey Jude]“). I want to see more of this guy!

Incidentally, this explains the mystery of “Whitehead, James”. See, I had jotted down the names during the night in order to remember who did what, but I couldn’t remember that the following day and therefore presumed it had to be the name of an interesting author. Silly me.

Saavuimme juuri Sonjan kanssa Glee Clubilta, joka on paikallinen (tai no on niillä toisessakin kaupungissa paikka) stand up -klubi. Siellä esiintyi muuan Daniel Kitts, ja voi pojat – kylläpä meillä olikin hauskaa.

Se oli vähän niin kuin kaikki muutkin ekat kerrat. Aika tuntui kuluvan siivillä, välillä jännitti, ei ollut aivan selvää mitä tapahtuu, kaikki muut tuntuivat ymmärtävän homman paremmin ja lopuksi tuntui ekstaattiselta.

Mutta vaikka antaisikin 25-vuotiaalle Kittsille tasoitusta siitä, etten ollut ennen kokenut mitään vastaavaa (ja ollaanpa rehellisiä, Seisomapaikka on hyvä klubi, mutta varsin erilainen), oli miehen yhteensä yli kaksi tuntia kestänyt setti vallan mainio. Mitään kovin yhtenäistä teemaa ei ollut, mutta improkyvyt olivat huomattavat ja hra Kittsillä oli varsin laaja kirosanavarasto. Itse asiassa hän yhdessä vaiheessa otti tehtäväkseen todistaa, että kiroilu ei tarkoita suppeaa sanastoa (”Dick, cunt, piss, fuck, shite, arse – now if you never use them, that means I’m six words ahead already”).

Shown huippukohta oli silti absurdiuksiin asti kohonnut tarina sedästä, joka harrasti karatea ja kuultuaan, että ninjat kykenivät nostamaan kiveksensä piiloon, päätti opetella saman. Valitettavasti paras mihin hän kykeni oli se, että hän sai suihkussa toisen kiveksen piiloon sormen avulla. Samainen setä otti myös asiakseen kertoa tästä silloin 7-vuotiaalle Danielille. Kaiken huipuksi varsinaisen jutun jo päätyttyä Kitts heitti vielä peliin aivan loistavan lisäyksen: “Kun setäni kuuli, että aion käyttää tätä juttua, hän oli puoliksi nolostunut ja puoliksi ylpeä ja kysyi että aionko kertoa hänen nimensä.” Sitten Kitts sanoi setänsä nimen, sitten koko nimen, sitten osoitteen ja puhelinnumeron. “Ja jos saitte tuon kaiken ylös, voittekin soittaa hänelle ja kertoa että olette ninja joka aikoo tulla potkaisemaan häntä kiveksiin. Sitten kuulet kun luuri tipahtaa ja jostain taustalta kuuluu suihkun ääniä ja mies, joka huutaa ‘Nyt ne tulee mutta se oli Cardiffin numero joten meillä on vielä aikaa!’.”

Ja kyllä, tiedän että se oli paljon hauskempi juttu kuultuna. Oma häpeäsi kun et ollut siellä.

Jeremy Hotz valittaa paremmin kuin kukaan (”FRAAAA!”), Steven Wright on lakonian mestari, Chris Rock onkin yllätten hauska lavalla, Robin Williamsin tyyli on varsin härski, Steve Coogan vaihtaa hahmosta toiseen ilmiömäisellä tavalla, Eddie Izzard on katsonut Monty Pythoninsa, Denis Leary… no, kahdella sanalla: nuclear – fucking – weapons ja George Carlin on kovin, kovin vihainen mies.