A Heartbreaking Blog of Staggering Genius

Dark Floors on huono elokuva ja huono kauhuelokuva. Toivottavasti tekijät saavat videomarkkinoilta rahansa takaisin. Risto Räppääjä hurmasi ainakin minut (kun otetaan konteksti huomioon). Charlie Wilson’s War sisältää muutaman hienon kohtauksen, kuten Gust Avrakotosin ensivierailu Wilsonin ohviisissa, mutta kokonaisuus on särmätöntä mössöä. Enkä oikein jaksanut innostua siitä, kun sissit vihdoin pääsevät tappamaan neukkuja oikein olan takaa. Science of Sleep on parempi kuin Human Nature mutta huonompi kuin Sunshine tai Be Kind. Gondry on ollut yleensä parhaimmillaan lyhytelokuvissa, koska niissä ohjaajan kekseliäisyys ja ihastus vimpaimiin riittää paikkaamaan tarinan puutteet. Voces Inocentes on kovin, kovin melodramaattinen. Rambo tuli käsitellyksi livenä Jaikussa. Cloverfield oli oikein mallikas suoritus, jännä ja linjakas ja jotenkin elegantti ollakseen monsuleffa. Sweeney Todd sisälsi monta hienoa laulua, mutta niiden väliin jääneet palaset olivat minusta yhdentekeviä. Madagascar oli hauskempi kuin uskalsin odottaa – eka puolisko oli suorastaan erinomainen. The Assasination of Jesse James by the Coward Robert Ford on haikea ja kaunis. Diggaan paljon. Me and You and Everyone We Know sai minut ihastumaan Miranda Julyyn, sillä elokuvansa on sekä hauska että vähän outo sellaisella ehdottoman hurmaavalla tavalla. Seul contre tous sai minut vain muistelemaan Irreversibleä, mikä on tavallaan huono juttu, vaikka ihan selvästi Noe on jo tässä tiennyt, mitä tekee. Dante 01 on luokatonta paskaraastetta. Iron Man luottaa vähän liikaa Gilligan-leikkauksiin on muutenkin sellaiset 30 minsaa liian pitkä, mutta minusta supersankarirainojen kakkososat ovatkin järjestään olleet luomistarinoita kiinnostavimpia.

Hauskan henkilökuvan oli Esa Mäkinen tehnyt Aki Kaurismäestä perjantain Hesariin. Kun en herra taiteilijaa tunne, niin saatan näin sanoa.

Vaan yhdestä sanasta tahdon nillittää:

Kyseessä on arvonimi vailla palkkaa, valtiovallan tunnustus siitä, että elokuvaajana Kaurismäki on nero ennen kuolemaansa.

Kaurismäki on monta asiaa, mutta elokuvaaja ei ole yksi niistä. Timo Salminen sen sijaan on Kaurismäenkin kanssa työskennellyt elokuvaaja.

Ensin saapuu hattu. Samalla taustalla jouset tapailevat tuttua teemaa. Sen jälkeen silhuetti kurottaa hattua kohti ja sovittaa sen päähänsä. Henry Jones Jr on palannut. Tauko on ollut pitkä, niin pitkä, että teatterista poistuessa tuntemukset ovat ristiriitaiset.

Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta arvioitu Kaistalla.

En varsinaisesti kadehdi ihmisiä, jotka yrittävät työkseen keksiä nokkeluuksia kyynisille toimittajille. Otetaan nyt vaikka uuden Indyn (joo, kirjoitan arvion tässä ihan lähitunteina – malta nyt vielä hetki) pressimatskut:

Tämä tietopaketti sisältää artikkeleita, pelejä, knoppeja ja paljon muuta aineistoa, joka on kaikki sellaisenaan julkaistavissa… tai jonka pohjalta voi ideoida omaa INDIANA JONES -aiheista materiaalia!

Suosikkini on plärän loppupuolelta löytyvä Indianagrammit-tehtävä. Otteita:

OHJE: Järjestele korostetut kirjaimet kustakin virkkeestä uudeksi Indiana Jonesiin liittyväksi sanaksi. Virkkeen lopussa suluissa oleva luku kertoo montako sanaa oikeassa vastauksessa on.

Indiana Jones oli aivan haltioissaan, kun vihdoin löytyi LEMPI PET. (1 sana)

“VOI AKKA!” huusi Indy, kun erämaan näki. (1 sana)

Juutalaisten pitkällä erämaavaelluksella suureksi avuksi oli RAKKOLIITIN. (1 sana)

Osaako kukaan ratkaista?

Olen perustanut kavereille pienimuotoisen elokuvakerhon, jossa ei ole oikeastaan mitään muuta kerhoutta kuin se, että päätin kutsua sitä sellaiseksi. Keväällä Kino Tappio (nimen lähde on kaikille joensuulaisille ilmeinen) järjesti kolme ja puoli näytöstä. Hömppäteattereiden parhaita perinteitä kunnioittaakseen Kino Tappio on teemoitettu double feature -ilta.

Kino Tappio 1

Teemana oli jenkki-indie ja leffoina King of California sekä The Nines.

Ensinmainittu on tarina hullusta (Michael Douglas poikkeuksellisen hienossa vedossa) miehestä, joka jahtaa kadonnutta aarretta. Tai sitten se on tarina siitä, että hulluus pistää perhesiteet tiukalle. Tai se saattaa olla tarina jostain muustakin, mutta joka tapauksessa se on sopivan pienimuotoisesti ja vapaa-ajattelevaisesti elikäs luovasti kirjoitettu & toteutettu pätkä. Nauratti aika paljon, vaikka ehkä välillä ei olisi pitänyt.

Jälkimmäinen on käsikirjoittajana kunnostautuneen John Augustin esikoiselokuva ja episodinen mindfuck. Sen ensimmäinen ja toinen osa rakentavat mysteerin, jota kolmas ja viimeinen ei ehkä pysty täysin lunastamaan. Kyse ei ole varsinaisesti siitä, että peli jäisi auki, vaan pikemminkin päinvastoin – Augustin idea on loppujen lopuksi kenties liian banaali, liian pieni tällaisen hössötyksen aiheeksi. Mutta oliko se parempi kuin vaikkapa Charlien enkelien kakkososa? No tuota… joo.

Kino Tappio 1,5

Teemana oli eiku ei järjestetä tänään ja kun Pasi sitten kuitenkin ilmaantui, niin katsottiin Caché. Kas tässäpä Ideaelokuva, siis sellainen, jota on mahdoton katsoa ilman että on piinallisen tietoinen ohjaajasta ja hänen viritelmistään. Syyllisyyttä ja vastuuta Haneke-setä tässä jahtaa, sillä kaikilla meillä on tahra menneisyydessämme, vähintään kollektiivisesti.

Oikeastaan itse leffaa enemmän minun tekee mieli puhua levyllä olleesta reilusta puolituntisesta haastattelupätkästä, jossa herra raiskaan katsojani itsenäisyyteen kertoo Ideoistaan. Erityisesti jäin miettimään sitä, kun hän selitti tahtoneensa elokuvalle mahdollisimman läpinäkyvän tyylin: ei nopeaa leikkausta, ei hurjia kamera-ajoja, ei musiikkia, jne. Tarkoituksena oli minimoida elokuvallisuus ja maksoimoida Idean välittyminen, mutta mielestäni siinä ei aivan onnistuttu.

Kas kun jos ajatellaan, että elokuvanteon hollywoodilainen kuvakerronta on jatkumo, jonka toisessa päässä ovat yhdellä otolla ja staattisella kameralla kuvatut pätkät ja toisessa päässä cgi-hypernopealeikkaus-steadicam-whatchamacallit-sillisalaatit, niin Caché ei suinkaan sijoitu neutraaliin paikkaan keskivaiheille, vaan huomattavasti lähemmäksi minimalistista päätä. Niinpä katsojan huomio kiinnittyy elokuvan muotoon enemmän kuin mitä vähän tiuhemmin silputun leffan kanssa kävisi.

Esimerkkinä vaikka Cachén pitkät, pitkät otokset: minä ainakin tulkitsin niiden olevan jonkinlaisia metamerkkejä katselemisesta, siis ikään kuin muistuttamassa katsojaa siitä, että nyt muuten katsot parhaillaan tätä. Onhan katseleminen – passiivisuus – yksi Cachén tärkeimmistä elementeistä; elokuva alkaa pitkällä, liikkumattomalla kuvalla, joka tuijottaa pääparin asuntoa.

Kino Tappio 2

Teemana zombiet, elokuvina Fido ja Les revenants.

Fido sai alkunsa lyhäri-ideana, joka ymmärtääkseni jäi toteuttamatta, kun kaverit alkoivat kerätä rahoitusta pitkää leffaa varten. Elokuvan 1950-luvun vaihtoehto-Yhdysvalloissa zombiet on saatu kesytettyä teknologian keinoin vaarattomiksi kotiorjiksi. Vähän kun silmiä siristää, niin homman voi lukea vertauskuvana ihmisoikeustaisteluille, semminkin kun pääosaperheen poika ottaa ja ihastuu uuteen orjatsomppariin. Jälleen kärsitään turhankin nokkelasta premissistä, sillä homma ei oikein etene tätä alkuoivallusta pidemmälle. Muutama splattisvitsi on saatu mukaan, eikä siinä ole mitään vikaa, sillä zombielapsien päältä autoileminen on aina hauskaa.

Les revenants eli They came back on zombiekuva vain jos genremääritelmää venytetään äärimmilleen. (Tai jos olennaisena pidetään yhteiskunnallisten allegorioiden esittämistä, niin mitään ongelmaa ei ole.) Kun kuolleet palaavat takaisin, ei heitä kiinnosta aivojen syöminen vaan… tai siis heitä ei kiinnosta mikään. Ranskalaiset ovat siitä kunnollista väkeä, että he tahtovat integroida epäkuolleet takaisin yhteiskuntaan ja tarjoavat apua sitä tarvitseville. Vaan mitäpä kuolleet tahtovat? Siitä ei ota selvää oikein kukaan. Varsinainen jännite tulee kuitenkin ole varovainen mitä toivot tai se voi toteutua -tyyppisestä ajatusleikistä: kaikkihan me kaipaamme edesmenneitä lähimmäisiämme, mutta osaisimmeko ottaa heidät takaisin? (Posthumanisteilla olisi tähän varmaan sanansa sanottavana.) Diggasin.

Kino Tappio 3

Teeman piti olla vihaan perhettäni, mutta se jäi vähän puolitiehen. Elokuvina Margot at the Wedding ja Black Snake Moan.

MATWissa Nicole Kidman esittää äärimmäistä mulkeroa, maailman vittumaisinta tyyppiä, koko kaikkeuden kammottavinta kusipäätä. Hän manipuloi ja luikertelee ja väistää vastuuta ja uskoo tai ainakin esittää olevansa viaton uhri. Elokuvaa tulee katsottua jossain määrin Noam Baumbachista kertovana tositarinana, vaikken tiedä, onko moiselle luennalle perusteluja. Koko homma on kiehtova kuten kolari ja samalla tavalla puistattavakin. Että haluaako sitä nyt välttämättä viettää aikaa edes virtuaalisesti moisen äpärän kanssa?

Black Snake Moanissa Jacksonin Samppa ottaa hellään huomaansa seksiriippuvuudesta kärsivän Christina Riccin ja jos tuo ei saanut sinua hihittelemään vähämielisesti, niin saatat olla väärässä paikassa. Vakavaa draamaa tässä viritellään, mutta hahmot jäävät kyllä liian pinnallisiksi tai stereotyyppisiksi. Komea ulospano, tosin kenenkään ei ehkä koskaan tarvitse nähdä yhtään elokuvaa, jossa Samppa esittää karismaattista Samppaa. Pulp Fictionista on yli kymmenen vuotta, so get over it (ja tämä on suunnattu yhtä paljon roolittajille).

* * *

Kino Tappio aktivoituu jälleen, kunhan saadaan laatikot purettua. Suunniteltuina teemoina ovat ainakin stuntmiehet, dokkarit, 1970-luvun Hollywood ja salaliitot.

Aamulehti kysyy, että Sinustako Pirkanmaan Carrie?

Hups, väärä Carrie.

* * *

Muutosta on nyt viikko. Uudessa asunnossa on kasassa sänky, 80 prosenttia keittiöstä ja pätkä Lundiaa. Aika hidasta toimintaa.

Kuuntelin tässä Creative Screenwritingin mainiota podcastia, jossa Aaron Sorkin kertoi Charlie Wilsonin sota -leffan taustoista.

Elokuvalla oli pitkään erilainen lopetus, alle minuutin mittainen coda. Podcastissa Sorkin kertoi, että viimeisen kohtauksen jälkeen ruutu olisi feidannut mustaan ja sen jälkeen olisi nähty Wilson vanhempana, harmaantuneessa tukassa. Hän vitsaiilsi vaimonsa kanssa kotonaan, kun kuvan reunalla näkyisi räjähdys. Wilson luuli sitä kaasuputken räjähdykseksi, mutta hänen vaimonsa meni parvekkeelle katsomaan ja sanoisi miehelleen “Charlie, tule katsomaan. Pentagon palaa.”

Perusteluksi kohtauksen poistamiselle Sorkin sanoi, että se olisi pyyhkinyt katsojien mielestä koko muun elokuvan (ja pahimmillaan saanut nämä luulemaan, että afgaaneilla on näppinsä pelissä syyskuun 11. päivän iskujen kanssa).

Hinnoittelu edelleen noutona 5 euroa ja postissa 6 euroa. Ryhmitelty R2-levyihin ja muihin. Jos tekstityksestä ei ole mainintaa, se on suomeksi. Tsekkaa myös aiemmin myytäväksi listaamani leffat.

R2

• Bertoluccin Viimeinen keisari
• Kaante, Bollywood-klooni Reservoir Dogsista ja Epäillyistä (enkkutekstit)
• A Boy and His Dog, postapokalyptinen kulttileffa 1970-luvulta. Pääosissa Don Johnson ja koira (ei tekstejä)
• aussijännäri Lantana (enkkutekstit)
• Scorsesen Mean Streets
• Vincent Gallon Buffalo 66 (enkkutekstit)
• Hitler-kuva Der Untergang (enkkutekstit)
• Rosemary’s Baby
• Luc Bessonin Leon
• Gangster No. 1, jossa Paul Bettany hulluilee ja Malcolm McDowell… no, hulluilee kans (enkkutekstit)
• Oscar-voittaja (!) Chicago
• John “Big Fish” Augustin kirjoittama ja Doug “Bourne” Limanin ohjaama Go
• Torremolinos 73, unos comedias sexys
• Carrie
• Christopher Guestin pseudodokkari A Mighty Wind
• Komisario Beck tähtäimessä
• Attenborough feat Kingsley: Gandhi
• Johnny Depp huumekeisarina eli Blow
• pari leffaa, jotka mieluiten möisin yhdessä
  • Boondock Saints
  • ja sen tekijästä kertova Overnight

muut aluekoodit

Näiden pyörittämiseen tarvitaan soitin, joka ei ole lukittu vain R2-aluekoodin levyihin.

• Vertigo (ei tekstejä)
• Chasing Amy, Criterion-painos (ei tekstejä)
• Jonathan Caouetten yksin Macillään kasaama elämäkertadokkari Tarnation (ei tekstejä)
• sotaspektaakkeli A Bridge Too Far (enkkutekstit)
• täyskouho honkkarikohellus (”a supercharged erotic action-adventure”) Naked Killer (enkkutekstit)
• Luc Bessonin La Femme Nikita (enkkutekstit)
• Ang Leen Eat Drink Man Woman (enkkutekstit)
• indiescifi Big Empty (ei tekstejä)
• Memories of Murder, korealainen murhamysteeri Zodiacin hengessä (enkkutekstit)
• Haneken Caché (enkkutekstit)
• Kairo, japanikauhua (enkkutekstit)
• Bertoluccin The Dreamers (enkkutekstit)

On ainakin kaksi elokuvaa, jotka muistan ensisijaisesti siksi, että niiden katsominen on aikanaan jäänyt kesken.

Ensimmäinen taisi olla Terminator, jonka ystäväni Kalle nauhoitti aikanaan telkkarista. Olimme varmaankin vielä yläasteella. Katsoimme leffaa koulupäivän jälkeen videolta, kun Kallen isä tuli kotiin. Poika toimi salamannopeasti – video poikki ja kasetti piiloon, jotta ei tarvitsisi selitellä, minkä takia oikein katselimme tappajarobotin murhakimaraa. Minulta jäi siis kokonaan näkemättä, miten T-101:n lihakuori paloi pois ja alta paljastunut metallikehikko jatkoi toimintaansa. Muistaakseni Kalle vakuutteli, että leffa loppu ei ollut laisinkaan niin kiinnostava kuin sen alkupuoli.

Toinenkin leffakatko tapahtui Kallen luona. Katsoimme Jean-Pierre Jeunet’n ja Marc Caron Delicatessenia, tällä kertaa ihan suorana lähetyksenä. Olin varmaankin lukenut Jeunet’sta ja Carosta jostain lehdestä, sillä muistan odottaneeni leffaa innolla. Tällä kertaa telkkari pimeni luonnonvoimien takia, kun sähköt katkesivat. Jos nyt muistan oikein, niin edes virran palattua televisiokanava ei suostunut enää näkymään. Mysteeriksi jäi sekin elokuva monen vuoden ajaksi.

Jos sinulla on samanlaisia kokemuksia, kirjoita niistä toki blogiisi tai kommentoi tätä merkintää. En oikein diggaa tätä haasta vastaamaan -ajatusta. Tulee mieleen lapsuus ja radion hyväntekeväisyyskonsertit. Minusta tuntui ahdistavalta ajatella, että joku muu saattoi velvoittaa pahaa-aavistamattoman kuuntelijan lahjoittamaan rahaa.

Aloitin kello 6.54. Tällä kertaa aion päivittää tätä yhtä ja samaa tiedostoa, mikä on tietty RSS:n kannalta vähän tyhmää, mutta niinpä vaan teen. Minulla on kuppi espressoa ja kuulokkeet, jotta tyttöystävä saisi jatkaa uniaan.

* * *

Pre-show: En vieläkään jaksa tätä. Hihkuvat live-streamauksesta ja hoodeesta, mutta minä haluan päästä gaalaan. Suomessa nähtävä lähetys ei ainakaan ole 16:9, mutta niinköhän se on Ameriikassakaan? Joku varmaan tietää.

Hähä, Amerikan-setä teki klassiset: aloittaa esittelyn ja sitten “aloitetaan uusiksi”, kaikki livenä, tietenkin. Cameron Diaz on aika nätti, huh. Yritän vieläkin kelata täällä kohti itse ohjelmaa, mutta tää vaan kestää ja kestää. Oho, Viggolla on täysparta.

Nyt digiboksi lopetti tallennuksen, eli tosiajassa ohomma olisi jo paketissa. Minun digitelkkarissani joku satavuotias setä vaan selittää, miten hän on ollut hoitamassa punaista mattoa vaikka miten pitkään.

Joo, kyllä mie ottaisin tuon Clooneyn kotio asumaan. Kai sillä voisi matot tampauttaa ja tehdä naapurin tytöt kateelliseksi, jos ei muuta.

Kolme minuuttia! Mitä hittoa nämä on täällä puuhanneet?

* * *

Vihdoin tulee alkuanimaatiota, klippejä sieltä ja täältä. Mutta tässä on joku ihmeen varjokuva, ihan kuin pitäisi katsoa stereolaseilla tms. The 80th Annual Academy Awards on ABC, sanoo juontaja. Ja joku autohan siinä pyörii taas.

Jee, Stewartin Jonppa! Eka vitsi on jotain kirjoittajien lakosta. “The fight is over”… “tonight, welcome to the makeup sex.” Kohteliasta naurua. Pahinta on että VF:n bileet peruttiin. Stewart: sanovat tehneensä sen kohtelaisuudesta kirjoittajia kohtaan. “Oh, know another way they could make up to the writers?” Kutsukaa ne joskus sinne!

WGA:n lakko kesti niin pitkään, että tänä vuonna ei pitäisi olla ilmeisesti valmiita klippejä, vaan kaikki on monologia. Mikä edellisen kerran perusteella on vähän huono homma, koska ne insertit oli melkein hauskempia, mutta kuulemma Jon on tänä vuonna tuunannut juttujaan Hwdn suuntaan.

Ystävällistä kuittailua pääosaehdokkaille. Javierilla oli hassu tukka, hah hah haa. Mutta! Nyt sieltä tuli Hillary-vitsi, ja jotain tällaista tietenkin Stewartilta odotetaan. Ja heti perään juutalaisvitsi Atonementista. Sille naurajista: “See where the Jews are in the audience.”

George Clooney: “Sir, you’re a good man.” Juristivitsi, badam-ching. Dennis Hopperille: “sanon tämän, että hän tietää missä on. Älä huoli, toistan sen noin vartin välein.” Diablo Codylle jotain käsikirjoittajana köyhäilystä.

Äh, Stewartilla on tuo kosiskeluilme. Mutta nyt se pääsi vittuilemaan Bushille: Irak-leffat eivät pärjänneet hyvin, mutta jos vain pidämme ne teattereissa, kaikki menee hyvin. “We can’t let the audience win.” Sitten: “Oscar is 80 this year, which automatically makes him the frontrunner in the Republican race.” Jonka perään ystävällinen piikki siitä, että olettekos te liberaalit sodomiitit jo valinneet suosikkidemokraattinne? Nyt se viittaa Onioniin, että naispresidentti tai musta mies Valkoisessa talossa meinaa meteoriittia törmäyskurssilla. Barack Obama kärsii samanlaisesta nimiongelmasta kuin Gaydolf Hitler (vai Mitler?).

* * *

Jennifer Garner, joka näyttää tietenkin upealta, kehuu pukusuunnittelijoita. Sen koru näyttäisi siltä, että se maksaa enemmän kuin mitä mie olen tähänastisen tyyöurani aikana tienannut. “And the first Oscar of the evening goes to… Elizabeth”. No, looginen tämäkin, vaikka veikkasinkin Sweeney Toddia. Olisihan se aika hauskaa, jos joku juuttikangasminimalismi nappaisi joskus tämän palkinnon, mutta probably not going to happen.

* * *

Sehän on Clooneyn George, Yrjö kavereiden kesken. Ihan kuin se ei saisi teleprompterista selvää, kun tökköilee välillä. “The one thing that always been consistent: it’s long.” Cue The Montage!

Päättelen tästä kuvakosteesta, että entisaikaan ihmiset näyttivät tosi hassuilta. Oho, niillä on ollut simpanssi lavalla. Enkä nyt tarkoita Ronald Reagania, hah ha haa.

(Kummasti tämä pistää paskoja puujalkavitsejä itse kunkin suuhun.)

Saatana ovat tähänkin lykänneet taustalle My Heart Will Go Onin. Ei olisi muuten yhtään patetiaa nimittäin vielä siinä, kun voittajat kiittelevät. Eipä ei.

* * *

Stewart katsoo Lawrence of Arabiaa iPhonella.

Kuvalle on tapahtunut jotain outoa. Näyttää siltä kuin katselisi vanhaa videonauhaa.

Äh, Steve Carell ja Anne Hathaway on yllättävän hyviä yhdessä. “Is this being watched in Belgium?” Puhe on siis animaatiosta.

Ja taas tässä on tää tuplakuva! Itse asiassa se näytti siltä kuin olisi letterboksattu widescreen ja 4:3-kuva päällekkäin. Se vaatii kehittynyttä televisioteknologiaa tai sitten ohjaaja on nukahtanut.

Siitä eka rasti seinään miulle, kun Ratatouille voitti.

Bird sisällytti Jan Pinkavan kiitospuheeseensa, mikä oli miusta aika kiva ele.

* * *

Sminkki-Oskari. Sen nappasi poppoo, joka teki nätistä nuoresta naisesta vanhan haahkan eli Pariisin varpunen. Olisi pitänyt arvata. “I’m really appy.” Nainen kiittää tsekkiporukkaa, mutta sieltä se “painu helevettiin” -musiikki vaan puskee päälle.

* * *

Jon esittelee ekan lauluehdokkaan, joka on Happy Working Song. Amy Adams on vieläkin miusta aika ihana, mutta toisaalta taas: kuka ei olisi?

Hetkinen, Lauri Oinonen soittaa.

…

Sain juuri kuulla, että keskustan mieskansanedustajien mielestä Happy Working Song on vahvin ehdokas Oscar-voittajaksi. Sillä kuka voisi olla pitämästä laulusta, jossa nainen kertoo innostuvansa siivoamista?

Mutta mitä Kalervo Kummola tekee täällä ja miksi hän yrittää tökkiä minua mykiöön miesnänneillään?

* * *

Miun kursori sai kakkahalvauksen. Se kuvittelee koko ajan siirtävänsä ikkunaa.

Stewart: “Mostly we’re making catty remarks about the costumes you’re wearing at home.”

Nelosen logokin näyttää siltä, että kuvan pitäisi olla anamorfinen, mutta eipä ole.

The Rock. Tai siis sehän kai käyttää nykyään jotain oikeaa nimeä, mutta mikä nimi voisi olla oikeampi kuin The Rock? Kamoon! The Rock!

Efektipalkinto jaetaan nyt. Digikarhu voitti, ts. Kultainen kompassi. Hutiin meni. On se hienoa, kun keski-ikäiset valkoihoiset nörttimiehet on hengästyneinä ja innostuneina lavalla. Aineski puhe oli sopivan lyhyt. Varsinaisia tunteenpurkauksia odotellaan tietenkin vasta parhaiden näyttelijöiden ja elokuvan kohdalla, sillä nehän niitä todellisia taiteilijoita on.

* * *

Lavastus- elikäs taideohjauspalkinnon jakaa Cate Blanchett. Ee-hana, sanon minä, täydellisen ee-hana. Sweeney Todd voitti, hah! Miullahan on tässä blogautuksessa rajana se, että 10.30 on Toddin pressinäytös, johon pitäisi ehtiä Oscar-voittajaa katsomaan. Voi näitä hauskoja ulkkareita ja niiden hauskoja aksentteja: “Thank you to Tim Bartton”.

Oikein siis 2/5.

* * *

Cate-vitsi. Se oli No Countryn pitbull, hahaa. Mutta tää sen sijaan on hauska: “Right now, I, Jon Stewart, am being played by Cate Blanchett.”

Eka näyttelijäpalkinto luvassa, ja sehän pitää pohjustaa koosteella. Nyt ei sentään soi Selin Dioon (ootteko kuullu sen hauskan vitsin, jossa Selin Dioon on Dion keikalla eikä näe mitään, koska se oli Selin Dioon? Ai olette. Okei.). En tiennytkään, että Cuba Gooding Jr oli täydellisen sekaisin vastaanottaessaan palkintonsa aikanaan.

Hudsonin Jennikka tuleepi jakamaan palkinnoon. Mie oon tälleen tuttavallisesti kaikkien kanssa lempinimipohjalla jo. Väittäisin, että jos Havier ei voita tätä, niin… sitten Havier tappaa kaikki. Kuin lehmät.

“I’VE SPENT THE LAST THREE YEARS LEARNING FINNISH!” raivoaa Seymorin Phil näytepätkässä. Kummasti on tähän näytteeksi päätynyt aina hienovaraisimmat otokset kaikilta. “I am Shiva, the god of death.”

Arvatkaa kuka voitti? Sanotaan vaikka niin, että yleisö on vielä hengissä. “Put one of the most horrible haircuts of history on my head.” Kummasti tää espanjankielinen kiitos kuulosti vielä paremmalta kuin englanninkielinen.

Oikein tällä hetkellä 50 prossaa.

* * *

Jon kääntää Havierin puheen loppuosan. “I took Spanish in high school. I believe he told his mother where the library is.” Tästä tulee tietenkin mieleen Eddie Izzardin mahtava kouluranska-sketsi, jossa se päätyy kantamaan mukanaan apinaa ja pöytää, koska ei osaa puhua mistään muusta.

“Tässä käsikirjoittamattomien Oscareiden kunnianosoitusmontaasi kiikareille ja periskoopeille.” Sitten tulee painajaiset, “an Oscar salute”. No, ainakin se oli lyhyt.

* * *

August Rush, joka on minulle ihan täysi mysteeri, on näemmä ehdolla parhaasta biisistä. Raise It Up, ja mukana on joku kuoro Harlemista. Ei voi olla täyttä paskaa.

* * *

Jahas, nettiyhteys katkesi ja vei mukanaan nerokkaat huomioni Havier Bardemista ja muusta. Saatana. Tunkki, tunkki!

Paras miessivuosa siis Havierille, paras lyhäri Mozartille ja animaatiolyhäri Pekka ja susi. Onnistumiseni 3/8.

(Recap: ranskalainen puhumassa englantia kuulostaa hassulta, koska ne kaikki sano “appy”. Vastaavasti Jerry Seinfeld puhumassa tankeroranskaa kuulostaa ihan yhtä hassulta.)

Voi voi voi kun menetit kauheasti hauskuutta ja nokkelia sanaleikkejä. Oih voih.

* * *

Paras naissivuosa. Tässä on muuten hyvät ehdokkaat. Alan Arkin sanoo, että voittaja on Tilda Swinton. Oho oho, tätä voinee pitää pienoisena yllätyksenä. Eipä sillä, Swintonin rooli Michael Claytonissa oli aika mainiosti kirjoitettu, eli toisin sanoen siinä oli skaalaa alistuneesta ylimieliseksi ja sitä paitsi se pääsi sanomaan Clooneylle että eat it. Kiittää agenttiaan. Miksipä ei?

Viittaa Clooneyn bätpukuun, “the one with the nipples”.

* * *

Miten Poitier voi puhua noin siististi?

* * *

Homma on suunnilleen puolivälissä, eikä tähän ole mennyt kuin vähän yli tunti. Sopivasti Scientific & Technical Awardsin kohdalla Nelosella on päätetty tunkea anamorfinen kuva 4:3-muotoon. No, ainakin sen sai säätämällä näkymään niin kuin pitäisikin.

Minusta Josh Brolin näytti paremmalta parran kanssa ja James McAvoy ilman partaa. Näitten sanailu on vähän tylsää, mutta toi sköttish äksönt on aika jees. Brolin sanailee vähän Jack Nicholsonin kanssa. Ilmeisesti Jack Nicholson on aina kunniavieras, vaikka eihän se ole edes ehdolla.

Hmm, Ronald Harwood kirjoittaa läppärillä, vaikka muistelin sen selittäneen käyttävänsä kirjoituskonetta. Näytefilmissä Coenit löhöilee … ja nyt ne voitti. Kuudes ehdokkuus, toinen voitto.

Pojille naureskellaan, vaikka ne ei tekisi mitään.

Miun osumat 4/10.

* * *

Tyyyyl-sääää! Jätkä puhuu siitä, miten äänet kerätään. Brad Birdille naurettiin. OOH! Michael Bay vilahti ruudussa. Onko tämä enne Transformersien menestyksestä?

* * *

Stewart insertin jälkeen: “Wow. That was amazing.” Kyllä, se oli aika hyvä läppä.

Taas tulloo laulu Enchantedista.

Ja sen kunniaksi näemmä kuva palasi taas 4:3-muotoon. Ohjaaja on joko nukahtanut, paskalla tai humalassa. Tai siis oli äsken, koska kaikki oli hetken aikaa okei, mutta nyt kun se on taas tajuissaan, niin homma saatiin sotkettua.

* * *

Stewart luettelee raskaana olevia länsäolijoita. Miksi Kidmanista on vain stilli eikä videokuvaa? “And the baby goes to…”

Judi ja Halle tulee jakamaan seuraavan palkinnon. Eli siis Seth Rogen ja Jonah Hill.

Paras äänileikkaus. Ah kuinka ironista onkaan, että lähetyksen äänessä on jotain fibaa. Ihan kuin olisi ajettu vanha kunnon laulunpoistoefekti ja balanssi olisi missä sattuu.

Voittajaksi tuli kolmos-Medusa. Olen huono: 4/11.

Aa, okei. Miksaus-Oscar jaetaan heti tähän perään, kuten ihan loogista onkin. Joku saisi luvan selittää, miksi nää on kaksi erillistä kategoriaa.

Bournelle meni sekin. 4/12. Goddamn, vain kolmasosa oikein.

* * *

Julie Christie vilahti klippikoosteessa. Jack Nicholson näemmä pitää aina aurinkolaseja. Ehkä se on, hmmmm, imagojuttu? Huh, Berryn puhe oli tosiaan aika uskomatonta tihrustusta.

* * *

Lisäesimerkki lähetyksen ääniongelmista: oletettavasti joku spiikkaa juontajat sisään silloinkin kun Stewart ei ole lavalla, mutta täällä päässä kaiuttimista kuuluu vain muminaa ja musa pauhaa täysillä.

Idi Amin jakaa parhaan naisnäyttelijän palkinnon. Julie Christien deitillä on aika hauska tukka. Jösses kun tuo Cotillard on ihana. Olisikohan niin, että ranskalaisia naisia ei päästetä elokuviin esiintymään, ellei ne ole tosi ihania?

Oscarin voittaa… Marion Cotillard! Hä, meikän eka veikkaus olisi ollut oikein. Ilmeisesti tällä kertaa voittoon ei riittänyt pelkästään rikkinäisen ihmisen näytteleminen, vaan tarvittiin elämäkerta. Cotillard on ihan höpönä tuolla lavalla. Se kiittää elämää ja rakkautta. Ja että kaupungissa on kuulemma enkeleitä.

4/13

* * *

Stewart pelaa tennistä Wiillä. Ei paskempi skriini noilla. Joo, ehkä tästä tosiaan huomaa, että kirjoittajilla ei ole ollut mitenkään valtavasti aikaa.

Colin Farrell esittelee Oncen biisiehdokkaan eli Falling Slowly. Tää on kai Elokuva-akatemian logiikkaa: irlantilainen puhukoon irlantilaisista?

Biisihän on edelleen aivan törkeän hieno, vaikka onkin rakenteeltaan simppeli. Mie toivoisin tän voittavan, mutta en luota äänestäjien makuun. Vähän hassulta kuulostaapi akkari tuolla jousiarmeijan keskellä. Edelleen äänessä on jotain vikaa.

* * *

Hereeeee’s Johnny! “I love the movies”, sanoo Jack. Eikä sillä ole enää aurinkolaseja. Hmm.

Jaahas, sitten käydään minuutissa läpi kaikki parhaan leffan palkinnon voittaneet. Melkoista kuraa sitä tässäkin tulee olemaan. Maailman ympäri 80 päivässä, höhö. My Fair Lady ja Sound of Music, voi saatana sentään. Parhaita elokuvia, pffft. Näemmä tuossa 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa akatemian maku kääntyi pikkaisen toiminnallisempaan ja synkeämpään suuntaan. Tai sitten vain projisoin omia käsityksiäni.

Joo, Forrest Gump ja Braveheart on molemmat parhaita elokuvia. Ngghgrherghr. Samoin A Beautiful Mind ja Chicago. Oh for fuck’s sake.

* * *

Zellweger vilauttaa säärtä melkoisesti. Haha, Roderick Jaynesille on kaivettu passikuva jostain.

Nyt jänskättää. Bourne Ultimatum vei illan kolmannen palkintonsa, mikä pisti samalla säpäleiksi tilastojen erehtymättömyyteen perustuvan veikkaukseni siitä, että No Country voittaisi parhaan elokuvan palkinnon. Yhtäkkiä vaikuttaa siltä, että Blood voisi olla vahvoilla ja sovitettu käsis jäisi Coeneiden lohdutuspalkinnoksi.

4/14

* * *

“Film editing, wow. Someone just took the lead in their Oscar pool with a guess.” Damn you, Jon Stewart!

Onhan se Nicole Kidman siellä. Sitä ei voi minusta oikein sanoa ihanaksi, koska se on enempi tommonen käsittämätön… tommonen. Taitaa tulla joku kunniapysti nyt sieltä. Hitchcockin lavastaja, jonka nimeä en sivistymättömänä ihmisenä tiedä, saa palkinnon. Ja tämähän on tietenkin kerrottu jo reilusti etukäteen. Aika kovia pätkiä jäbä on kyllä tehnyt. Robert Boyle on nimensä, jep jep.

* * *

Jösses, Harrison Ford on edelleen Calita Flockhartin kanssa. Huh.

Ilmeisesti kunnia-Oscarin saaja saa puhua täsmälleen niin pitkään kuin huvittaa, mikä on joko reilua tai epäreilua muita kohtaan. Ehkä reilua, en tiedä sanoa.

Vihdoinkin se lopetti.

* * *

“Small technical glitch. So we’re going to have to restart the show.” Penelope Krrrrruts, please come take me away! Parhaan ei-englanninkielisen leffan palkinnon jakaa tietenkin joku, jonka äidinkieli ei ole englanti. Olisipa hienoa, jos kazakhstanilainen leffa voittaisi tämän.

Väärentäjä voitti, joten tulokseni on 5/15.

* * *

Taas biisi Enchantedista. Taidan tehdä voileivän.

Vähän huolestuttaa, että viime vuonna sain kahdeksan oikein ja silloin sentään vedin kaiken hatusta. Nyt minulla oli käytössäni tieteellinen metodi, mutta ei mene tippaakaan paremmin. Oh science, why hast thou abandonesthsthghrhth me?

Hahaa, otinkin lättyjä!

Jee, maailmassa eli Hollywoodissa on sittenkin oikeutta: Falling Slowly voitti. Tähän sopisi hyvin valitus siitä, että olsi pitänyt kuunnela sydämensä ääntä eikä olla kyyninen ja luottaa Disneyn voittoon. Post factum voisin soveltaa vaikka altavastaaja-pykälää. “Make art”, sanoo Hansard. Mutta hö, Marketa ei ehtinyt sanoa mitään, kun orkesteri soitti sen pois lavalta.

Ja Stewart: “Wow. That guy is so arrogant.”

* * *

Ilmeisesti Stewart-Colbert-yksikön on aina pakko vitsailla siitä, että jonkun ajoneuvoon on jääny valot päälle. Tällä kertaa se oli La Brealle pysäköity lentokone, jonka laskeutumisvalot olivat jääneet päälle. Travolta juoksee lavalle ja ottaa avaimet. Stewart: “Don’t worry – it’s a hybrid.”

Oho, vähän oikeutta. Marketa pääsi vielä sanomaan erikseen että kiitti. Voisin kuvitella, että Stewartia ei varsinaisesti haittaa, että se joutuu puhumaan hiukkasen vähemmän. Tuskin vaikuttaa palkkaan ja tolleen.

* * *

Stewart: “Our next presenter is talented and beautiful. Apparently that’s what you need to get ahead.” Ja Cameron Diaz ei osaa sanoa cinematography. Se on kyllä aika vaikea sana, kokeile vaikka itse. Si-ne-ma-to-gra-fii.

Elokuvauspystiä jaetaan ny. Elswit voitti There Will Be Bloodista. Se meinaa, että PTA vetää potin kotiin parhaalla elokuvalla ja ohjauksella. Piruako menevät sotkemaan minun veikkaukseni, mokomat.

Elswit kiitti lavastajaa, ohjaajaa ja näyttelijää, mikä oli miusta aika kiva ele.

5/17

* * *

Hilary Swank näyttää miusta yhä edelleen pojalta, tosin hirmu nätiltä pojalta.

Piano soittaa surullista melodiaa, mikä voi tarkoittaa vain yhtä asiaa: joku on kuollut. Jep, nyt muistellaan edesmenneitä akatemialaisia. Jack Valenti sai vähän sentään aplodeja, Antonioni ei edes yhtä paljon. Laszlo Kovacsillekaan (aksentit puuttuu) tuskin taputettiin lainkaan. Sembene Ousmane vähäsen. Deborah Kerr jo jotain.

Bergmanille aika paljon ja show’n päättäneelle Heath Ledgerille eniten.

* * *

Amy “ihana” Adams tulee esittelemään parhaan scoren ehdokkaat. Jaws, Close Encounters, Rocky. Eivät siis ole ehdolla, mutta niinko tälleen hittibiiseinä kertovat, että tää on hei tosi tärkeää hei.

And the Oscar goes to… Dario Marianelli for Atonement.

5/18. Olen kehno, kehno, kehno veikkaaja.

* * *

Mitäs tässä on jäljellä? Kaiketi käsis, miesnäyttelijä, ohjaaja ja paras leffa.

No nyt hävisi ääni.

Ai juu, lyhärit oli kanssa. Ilmanko en muistanut. Ja dokkari, niin juu.

Hetkinen-musiikki soi, mutta kuva pyörii ihan hyvin. Jipii.

Näyttäisi siltä, että Irakissa olevat sotilaat esittelee parhaan lyhäridokkarin ehdokkaat.

Nyt tää Nelosen kämmäily saavutti huippunsa. Puhetta ei kuulu enää ollenkaan, mutta musiikki kyllä pauhaa. Voi jumalauta sentään.

“Kansainvälisestä yhteydestä puuttuu ääni.” Tätä selitystä ei ole kuulunut sitten 1980-luvun urheilukisojen, jolloin se oli tuttu jokaiselle.

Juuri kun olin alistumassa seuraamaan studiojoukkueen kommentointia, ääni palasi. Pitäisikö tässä siis disauttaa Nelosen sijaan ABC:n läskejä?

* * *

Dokkari-Oscar: Taxi to the Dark Side.

Dokkarilyhäri oli sittenkin oikein, joten tulokseni on 6/20.

“Let’s hope we can move this country around”, sanoo Gibney. Ja liberaalit sodomiitit aplodeeraa.

* * *

Voi miten nokkelaa. Autovitsi Harrison Fordista, koska sen sukunimi on niinko sama ko auto.

Koska Harrison puhuu nyt parhaasta käsiksestä, niin olisiko sen syytä siteerata legendaarista heittoaan Lucasille? “You can type this shit but you sure as hell can’t say it.” Oli se totta tai ei, niin ainakin se on hauska.

Jotain sentään miekin osaan: voittaja on Diablo Cody, joka näyttää – tietenkin tarkoituksella – aika erilaiselta kuin valtaosa gaalayleisöstä.

No, sano nyt jotain nokkelaa ja viittaa johonkin siistiin poppibändiin.

I’m not laughing yet.

Joo ei, siellä vaan itku silmässä kiitellään perhettä.

* * *

Paras näyttelijä.

Crowella on ollut aika ehdottoman hauska tukka vielä 1990-luvun lopulla. Ehkä se menee niin, että tuollaisia etukikkaroita voi käyttää vain kaveri, joka tietää voivansa pistää turpiin ketä tahansa, joka kuittailee hiusmallista.

Mirren on aika fabulöösi.

“Do I look like I’m negotiating?”

Mitenkä tuo Deppi voi olla yhä aina noin hottis? Hävettää melkein olla tämmönen fanboy, mutta siis että onhan se ihan törkeän komea.

Daniel Day-Lewis voitti, joten meikän kokonaissaldoksi taitaa jäädä 8 oikein.

* * *

Mikä on tuon lavalla virnuilevan tsubun funktio?

* * *

Kello on 9.37. Näemmä vähän vajaassa kolmessa tunnissa tämän pystyy katsomaan.

Oho, Coenit voitti kuitenkin. Siitähän tulee siis 9/23.

Näillä on edelleen illan hauskimmat puheet. Tai siis Ethanilla on.

* * *

Denzelillä on kalju pää ja pirun tiukka parta. I’d do him.

No niin, No Country sen vei.

Coenit oli näemmä jääneet suosiolla lavan reunalle hengailemaan.

Yhteensä 10/24, mikä on kaksi paremmin kuin viime vuonna, mutta huomattavasti huonommin kuin tieteellisen metodin ystävältä olisi syytä odottaa.

Mainittakoon, että Nelosen studiojoukkueessa veikkausvoiton veti Nurkse, mutta ei silläkään ollut kuin 12 oikein.

* * *

Nyt Sweeney Toddia katsomaan.