A Heartbreaking Blog of Staggering Genius

Jos olet koskaan miettinyt, millaista olisi työskennellä Bill Cosbyn kanssa, niin lue Earl Pomerantzin blogia: yksi, kaksi, kolme ja neljä. Siitä voi oppia kaikenlaista amerikkalaisesta televisiosta, tähtien ja käsikirjoittajien suhteesta ja ties mistä. En viitsi pilata loppuratkaisua, mutta se on mainio.

Toisin kuin useimpien käsikirjoittajien blogit, Pomerantz ei kirjoita mitenkään pakonomaisen hauskasti. Se on virkistävää vaihtelua, vaikka aluksi olinkin jo heittämässä rss-syötteen romukoppaan.

Nelonen tiedotti 14. maaliskuuta, että Ruotsin suosituimpiin kuuluva Sjukhuset-dokumenttisarja nähdään kotimaisena versiona Suomessa.

Äsken pamahti sähköpostiin tiedote, jonka mukaan Sub on sopinut Century Films Oy:n kanssa uudesta kotimaisesta, sairaalaan sijoittuvasta dokumenttisarjasta.

Pitäisiköhän soittaa Ylelle ja tarjota ideaa sairaalarealitystä?

Maksu-TV-paketteja kaupitellaan taas tänä viikonloppuna Cable Open -tempauksen varjolla. Canal+:n pääkanavia lukuunottamatta oikeastaan kaikkia muita kaapelikanavia voi katsella perjantaista sunnuntaihin. Minun tapauksessani se tietenkin tarkoittaa, että aion tallentaa järkyttävän määrän kaikkea kiinnostavan oloista, jota en saa sitten koskaan katsottua.

Halpojen dvd-elokuvien aikana ei ole ihme, että kovin paljon uutuksia sieltä ei tule, mutta jotain kuitenkin. Lauantaina klo 12.15 tulee Sub-Leffalta Paperikuu ja klo 17 TV1000 Classic näyttää Bob & Carol & Ted & Alicen. Sunnuntaina tarjolla on klo 17.40 KinoTV:llä Arizona Dream.

Jos olet löytänyt jotain kiinnostavaa viikonlopun ohjelmistosta, mainitse siitä toki kommenteissa.

Edit 16.2.2008: Jesus Campin lähetyspäivä on maanantai.

Otsikon tarkoituksena on lähinnä huomauttaa, että ruotsinkielisen kanavan ohjelmisto voipi helposti jäädä kaltaiseltani juntilta huomaamatta.

Case in point: tänään perjantaina esitetään Enron: The Smartest Guys in the Room ja maanantaina tulee Jesus Camp.

Enronista tuli mieleeni, että sen ohjaajan Alex Gibneyn Taxi to the Dark Side on Oscar-ehdokkaana ja näytetty ainakin kertaalleen Suomen töllössä. Uusinta saisi tulla pian, sillä ekalla kerralla digiboksi hikkaili jotain ja ohjelma katosi bittiavaruuteen.

Oho: Lostin uudet jaksot alkavat Nelosella jo maaliskuun 13. päivä. Tämä taitaa olla jonkinlainen ennätys, sillä neloskausi pyörähtää Jenkeissäkin käyntiin parin päivän päästä.

Spoilerivaroitus: jos Lostin kolmoskauden vika jakso on katsomatta, älä lue tätä.

Read the rest of this entry »

Itse valtiaitten (jonka viimeinen jakso oli melko kepeästi “viekää lapset piiloon, se on mutageenistä” -tason kuraa) tilalle tulee siis Presidentin kanslia. En tiedä, miksei uutisissa huomauteta, että kyseessä ilmeisesti jatkoa syksyllä nähdylle Tasavallan presidentille.

Toivottavasti jotain on pantu isosti uusiksi, sillä Taspres kärsi ajankohtaisuudestaan: mukana oli kyllä läppää viikon tapahtumista, mutta paskaa sellaista. Yhtälö x käsikirjoittajaa + y minuuttia = hankala, jos x on pieni ja y kohtalaisen suuri. Olisivat sitten reilusti ei-ajankohtaisia ja hauskoja.

Kello 22.05 tänään maanantaina 7.1.2008 FST5 lähettää Docpointissakin nähdyn (tai siis näkemättä jääneen: oli muistaakseni loppuunmyyty näytös) Pernille Rose Grønkjærin dokumenttielokuvan The Monastery – Mr. Vig & the Nun. Sitä on kehuttu paljon.

Ei, en ole vieläkään räknännyt viime vuonna katsottujen elokuvien lukumäärää. Sen sijaan ajattelin kirjata ylös jokusen sanan telkkariohjelmista, joista on jotain jäänyt mieleen.

Vanhoista suosikeista Battlestar Galactica ei pelkästään pitänyt tasoa yllä vaan petrasi sitä. Kolmannen kauden avausjaksot olivat parasta tv-scifiä vuosiin ja vaikka loistavan alun jälkeen taso tietenkin lässähti, nytkäytettiin loppupuolella sarjan pääjuonta eteenpäin reilusti. Syytä olikin, sillä jäljellä on enää vuosi. Razor-dvd saapui taannoin, mutten ole vielä ehtinyt katsoa sitä. Kiinnostaako ketään?

Tuumasin taannoin, että kohta ihmiset voidaan jakaa kahteen ryhmään: Heroes- ja Lost-tyyppeihin. Edelliset arvostavat nopeita ja selkeitä ratkaisuja, kun taas jälkimmäisiin vetoavat hidastempoisemmat mysteerit. Itse kuulun Lost-ihmisiin, sillä Heroes eka kausi toimi kyllä crackin tavoin pakottaessaan katsomaan vielä yhden jakson, mutta jälkeenpäin olo oli ihan perse – nihkeä, karvainen gorillan perse. Lostin kolmoskausi puolestaan lorautti loppupuolellaan katsojalle löysät pöksyihin ja vielä ihan vihoviimeisenä temppunaan… vaan enpäs sanokaan.

En häpeä tunnustaa, että sekä Wickströmin kipparoima Sverige dansar och ler kuin vuoden kotimainen nettihitti Pasila ovat minulta melkein kokonaan katsomatta. Ne ovat kylläkin levyillä tallessa, joten kun aika koittaa, katson, oliko ensimmäisten jaksojen “pirun hauskaa” -taso vain poikkeus. (Tulipa polveileva virke.)

Vuoteen mahtui monta löytöä, joista Freaks & Geeks oli ehkä hienoin. Komediaa ja katkeransuloista muistelua lukioajoilta – jep, toimivat suomalaisellekin. Jos minun pitäisi tiivistää näkemykseni Superbadista yhteen lauseeseen, se olisi parhaimmillaan se on toimiessaan Freaks & Geeks -elokuvana. En ole vielä ehtinyt katsoa sarjaa loppuun saakka, joten mieli saattaa muuttua, mutta epäilen.

Richard Attenboroughin juontama Planet Earth pitää katsoa HD-versiona ja isolta ruudulta/kankaalta. Kyllä, oi kyllä.

Charlie Brooker’s Screen Wipe lienee kaikkein aikain hauskin ohjelma televisiosta. Rajoituksistaan (eli halvalla tekemisestä) huolimatta Brooker on televisiopersoonana ihan yhtä kiroilevainen kuin Guardianin kolumneissaan, ja moneen otteeseen verbaalikarkeuksilla on tarkoitus. Näytteitä löytää Tuubista.

This American Life hurmasi minut heti ensimmäisellä jaksollaan. Show’ta tuntemattomille paras tiivistelmä löytyy – tietenkin – The Onionista otsikolla This American Life Completes Documentation Of Liberal, Upper-Middle-Class Existence. Radio-ohjelman ilmeisen uskollinen tv-sovitus on täynnä hienosti kerrottuja pieniä tarinoita, jotka vetoavat sekä aiheensa että esittämistapansa vuoksi. Esimerkiksi kelpaa mainiosti ykkösjaksosta löytyvä tarina improryhmästä, joka halusi lahjoittaa tuntemattomalle bändille näiden elämän parhaan keikan. Radioversion voi kuunnella netissä.

Code Monkeys vaikutti aluksi räävittömine vitseineen ja 8-bittisen aikakauden viittauksineen varsin hauskalta animaatiotuttavuudelta, mutta loppua kohti se alkoi käydä vähän yksitoikkoiseksi. Mikäli lähtökohdat vaikuttavat kiinnostavilta, suosittelen kuitenkin tsekkaamaan jakson tai pari.

Robot Chicken on yhä hauska, koska

• tabujen rikkominen on hauskaa
• nopea tempo on hauskaa
• kasarilelut ovat hauskoja

Human Giant pelaa vähän samoilla aseilla kuin edellämainittu RC, eli surrealistisella huumorilla ja kohtalaisen ripeällä vauhdilla. Lienen biologis-neurologisesti kyvytön vastustamaan vitsejä miesten vaginoista. Lisää näytteitä on Tuubissa ja FOD:issa.

Vähän erikoisesti minulta jäi näkemättä Chaser’s War on Everything, mutta sen sijaan CNNNN – Chaser Non-Stop News Network tuli tsekattua. Ykkösjakso oli mainion pirteä uutisparodia, mutta jostain syystä muut episodit eivät tuntuneet enää yhtä hauskoilta. Muistaakseni syynä mielipiteeseeni oli se, että niissä käytettiin uutiskanavaformaattia enempi vain yleiseen höperöintiin eikä pysytty yhtä tiukasti asiassa.

Big Love tuli katsottua muiden HBO-sarjojen puutteessa eikä siinä varsinaisesti mitään vikaa ollut, mutta kyllä tämä oli Wireen/Sopranosiin/Six Feet Underiin verrattuna melko köykäistä kamaa. Hyvin tehtyä, mutta varsinainen catch tuntui puuttuvan.

Sen sijaan Dexter tai siis sen ensimmäinen kausi oli melkein yhtä hyvä kuin innokkaimmat arvostelijat sanoivat. Nirputan lähinnä siitä, että muutamat rakenteelliset ratkaisut tuntuivat latteilta: kylmäautomurhaajan henkilöllisyys oli arvattavissa melko pian, koska draaman lait kertovat, että tässä vaiheessa sarjaa sivuhahmoja ei lisäillä pelkästä lisäilemisen erosta. Muutama sivujuoni rykäistiin kanssa kasaan turhankin selkeästi, mutta kokonaisuudesta on turha nassuttaa, koska tykkäsin tästä enemmän kuin Big Lovesta.

Sitten on vielä The Big One. Tällä kertaa en kyynelehtinyt, mutta Sopranos vei silti päättyessään palasen sydäntä mukanaan. (Okei, ei vienyt. Liiottelin.) En tiedä, oliko Sopranos kaikkien aikojen hienoin tv-sarja, mutta ainakin se oli jenkkiläisen 2000-luvun sarjamuotoisen draaman valioyksilö. Se oli mainio yhdistelmä suoraa ja ironista otetta mafiagenreen, perhedraama, ajan kuvaa – ainakin populaarikulttuurin –, hienosti näytelty ja kaunis ohjelma. Eipä sitä paljon enempää kehtaa pyytää.

Sähköposti kertoi näin:

Jo 20 vuoden ajan suomalaiset hurmannut Kauniit ja rohkeat -tähti John McCook (Eric Forrester) on faniensa tavattavissa sarjan virallisilla nettisivuilla joulukuun 4. ja 5. välisenä yönä klo 02 Suomen aikaan osoitteessa: www.boldandbeautiful.com. Fanit ympäri maailmaa voivat lähettää sivuston viestiosiossa (Message board) kysymyksiä Johnille reaaliajassa saaden vastauksia kysymyksiinsä suoraan tähdeltä itseltään.

Pitää olla melkoisen vannoutunut fani, jotta jaksaa kahdelta yöllä mennä tsättäilemään Ericin kanssa.