Adobe InDesignillä on ikävä tapa piilotella modaalisia ikkunoita hankaliin paikkoihin. Erityisen huonosti se tulee toimeen virtuaalityöpöytien eli Spacesin kanssa.
Vaan nyt löytyi uusi ihmeellisyys. Olin tallentamassa tiedostoa, mikä avaa modaalisen tallennusikkunan. Ennen kuin olin painanut Save-nappia, avasin epähuomiossa Finderissä toisen InDesign-tiedoston. Lopputulos:
Kaksi modaalista ikkunaa, joissa kummassakaan ei voi painaa mitään nappia, sillä jostain kumman syystä tallennusikkunan Cancel ei toiminut, vaikkei se näyttänytkään disabloidulta.
Saan Etuklubin mainoksia sähköpostiini epäilemättä siksi, että käytän jotain näennäisilmaista Fonectan palvelua. Ei siinä mitään.
Hyvä Fonecta Digitaalinen Suora Oy (jesukristu mikä nimi), minulla olisi yksi kysymys. Jos olette kerta niin perkeleen ammattitaitoinen lafka, miksi ihmeessä mainosviestissä ei ole “näin poistut listalta” -linkkiä?
Eipä sillä. Tänään ihmettelin jälleen kerran, miksi Matias ramppaa Lontoossa niin tiuhaan, kunnes vihdoin huomasin, että @mpj ei olekaan @mpietila. Ilmanko tuo @mpj ei koskaan vastannut minulle mitään.
Sori jätkät, näytitte vaan niin samalta pikkukuvassa.
Linkkasin eilen duuniblogi Nonfiktiossa Lehtisen Jukan Feibu-virrasta löytyneeseen Wiredin iPad-demoon. Juttua kommentoitiin ainakin neljässä paikassa: itse blogissa, Facebookissa (jonne lähetin linkin käsin), Twitterissä (jonne linkki meni automaattisesti) ja Buzzissa (jonne linkki meni myös automaattisesti).
Olisi ollut hitosti hyödyllisempää, jos eri mestoissa kirjoitetut kommentit olivat näkyneet myös kaikkialla muualla, koska tässä tuli selvästi päällekkäisyyksiä ja kysymyksiä, joihin oli vastattu toisaalla. Kyse ei ole siis niinkään keskustelun hallinnasta – puhukaa missä huvittaa, ei se ole minulta pois – vaan ekonomikielellä tehottomuudesta. Käytän blogisoftassa Twitoaster-lisäosaa just siksi, että edes Twitter- ja blogikommentit jotenkin näkyisivät toisilleen. Facebookista taitaa olla turha toivoa saavansa dataa ulos, mutta Buzzin kanssa se voisi ainakin tulevaisuudessa onnistua. Vai?
Lueskelin työtarkoituksessa Juhana TorkinPuhevaltaa. Siinä analysoitiin Hannu Taanilan radiojuttuja, ja minulle tuli kauhea himo kuulla älykkään vanhan änkyrän puhetta.
Imuroin tiedostoja koneelle, jotta voisin siirtää ne puhelimeen kuunneltavaksi, kun koko homma alkoi tuntua tyhmältä. Miksen vain lataisi ohjelmia suoraan puhelimeen podcastina? No siksi, että Elävä arkisto ei moista tarjoa.
Joten kasasin sitten itse tämän metadataltaan hieman viallisen Hannu Taanilan sävelradio -podcastin. Osoite on http://iki.fi/dst/taanila.xml jos joku tahtoo vaiks’ copypastettaa sen.
Hei Pirkka ja Tuija: Elävän arkiston seuraavaan versioon automaaginen podcast-generaattori, eiks je?
Haluan mennä teatteriin, joten ostan liput Lippu.fi-internetpalvelun kautta. Se on tunnetusti näppärä ja kätevä tapa menettää hermonsa ja kuolla aivoverenvuotoon.
Kirjoitan hakulaatikkoon mental finland, koska haluan keskiluokkaisena sivistysyksilönä osallistua syksyn tärkeimpään kulttuuriporvarilliseen keskusteluun.
Saan eteeni luettelon:
Tästä listasta ei voi tietenkään ostaa mitään tai nähdä loppuunvarattuja esityksiä, mutta voi klikata linkkiä, jolloin esille pulpsahtaa lähes samanlainen lista:
Hmm. Päättelen, että lippuja on jäljellä vain ensimmäiseen esitykseen:
Siispä kliksautan ensimmäistä linkkiä ja saan eteeni lippuvalinnan. Vihdoinkin. Lisätäänpä itselle sopiva lippu koriin, niin johan alkaa bourdieulaista kulttuuripääomaa ropista toimittajan laariin:
Ai niin, unohdin kirjautua sisään:
Hassua – lippu ei siirtynyt ostoskoriin samalla kun kirjauduin sisään:
No, ostetaanpa se uudestaan (olisikohan tämä nyt kolmas kerta), niin nyt se varmaan onnistuu:
Loppuunvarattu! Onpa harmi. Valitsen siis kahdesta tarjolla olevasta katsomosegmentistä toisen:
Jaa, eipä ollut sielläkään. Täytynee siis päätellä, että vaikka tämä oli kaikista esityksistä ainoa, jota ei listasivulla mainittu loppuunmyydyksi, se silti on loppuunmyyty. On ehkä hitusen rasittavaa kaupata asiakkaille lippuja, joita ei kuitenkaan ole olemassa. Siitä tulee mieleeni eräs tv-ohjelma:
Eikä siinä vielä kaikki! Jos nimittäin olisin onnistunut ostamaan liput, pärähtäisi silmille seuraavanlainen hauskuus:
APUA APUA LASKURI SEITSEMÄN MINUUTTIA HÄTÄ!
Sitä voisi kuvitella, että jos lisäisi ostoskoriin vaikka toisen esityksen liput, niin laskuri nollaantuisi. Vaan ei: aikaa on tasan tuon verran, ja kun se on kulunut:
Sinne menivät.
Ei kysettäkään, että systeemi voisi esimerkiksi vaikkapa kenties ehkä muistaa, mihin esityksiin olit lippuja varaamassa, e-hei. Mennyttä ovat, kadonneita, 2>&1 /dev/null.
Siis tiivistettynä: MITÄ HELVETIN PASKAA TÄMÄ ON, LIPPU.FI? HÄH? MITÄ? HÄH?
My newspaper doesn’t tell me how many articles I haven’t read going back to the date of my birth. I bet it would be in the millions. Why should I care. This was the worst idea ever in news readers.
Olen samaa mieltä. Etenkin lomaltapalaajaa Google Readerissa odottava “1000+ unread items” on ahdistava näky. Onneksi ihmismieli on huijaantuvaista sorttia. Ei tarvitse kuin klikata Subscriptions-kohdasta “Hide unread counts” ja asentaa Remove unread count -skripti, niin tieto lukemattomien merkintöjen määristä kaikkoaa GReaderista kokonaan. Yhtäkkiä maailma on taas paljon siedettävämpi paikka.
Twitterin siisti puoli on, että sieltä löytää jengiä retweettien sun muun avulla. Mutta vähäsen rasittavaa on, että jos seuraamani henkilö A kirjoittaa tweetin, jonka alkaa ei-seuraamani henkilön B tunnuksella, minä en näe sitä.
Asiaan on helppo korjaus: pane tweetin alkuun piste. Toisin sanoen A:n lähettämä @jokujotaenseuraa hölökyn kölökyn ei näy meikäläiselle, mutta .@jokujotaenseuraa kölökympä hyvinnii näkyy.
Tietenkään ihan kaikkea ei tarvitse tehdä koko maailmalle näkyväksi. Itse käytän pistealoitusta silloin, kun arvelen että viesti voisi kiinnostaa myös kuin kuin sen kohdetta tai vastaanottaja on tyyppi, jonka seuraaminen voisi kiinnostaa muitakin.
