Hyvää pikakahvia on olemassa

Minä* tiedän vain yhden tavan tehdä hyvää pikakahvia ja se on cold brew -kahvi.

Tarvitset pressopannun ja jauhettua kahvia. Mittaa pannuun 1,5 desilitraa kahvia ja 7 desilitraa vettä. Sekoita kahvi ja anna sen uuttua (onpahan omituinen sana!) puolisen päivää. Blandaa juoma nauttiessa omaan makuun sopivassa suhteessa, vaikkapa yksi osa kahvia ja 1–2 osaa lantrinkia (maito, vesi, jääpala).

Nyt joku siellä nillittää, että usean tunnin tekeentymisaika ei ole pikaa. Ole sinä hiljaa. Pointsi on nimittäin siinä, että hikisen yön jälkeen on aivan ihanaa kävellä jääkaapille, nostaa sieltä ulos pannullinen kahvia, kaataa sitä mukiin – ja lisätä lantrinki – ja juoda se heti. Huom: ei maistu pahalta kuten kaikki muu pikakahvi, maistuu hyvältä.

Talvisin en niin tästä välitä.

Lisäys: Miksikö tämä on hyvää? Koska normaalisti kahvinkeitin polttaa jauhetun kahvin ja samalla uuttaa siitä ällöjä makuja. Kun lämpötila pysyy matalana, tältä ilmiöltä vältytään.

*Joku toinen voi tietää muitakin tapoja.

Spotify, lapset ja Amazon Echo -älykaiutin

Ongelma 1: Jos käytät omaa Spotify-tiliäsi musiikin kuuntelemiseen pikkulasten kanssa, vuoden lopussa top-listasi ovat täynnä pikkuoravia ja viikkosuosituksissa on pelkkää babysharkia.

Ratkaisu 1: Spotifyn perhetili! Jokaiselle perheenjäsenelle – myös lapsille – luodaan oma käyttäjätunnus ja annetaan niiden kyllääntyä Pokémon-tunnareilla ja ties millä. Hintaero normaaliin premium-tiliin on tarpeeksi pieni verrattuna siitä saatavaan hyötyyn.

Ongelma 2: Meillä lastenhuoneen musiikkilähde on Amazon Echo Dot -älykaiutin. Se osaa soittaa musiikkia Spotifystä, kunhan vain asettaa Alexa-sovelluksessa musiikkisoittimeksi Spotifyn ja (ks. edellinen kohta) kirjautuu sisään lapsen tunnareilla. Siitä syntyy uusi ongelma.

Ratkaisu 2: Alexa ei tunnista suomalaisten artistien tai albumien nimiä, joten olen kiertänyt ongelman luomalla kuukausittaisia soittolistoja, joiden nimissä on pelkkiä numeroita. Tämän vuoden listat ovat siis mallia 20 01, 20 02, 20 03 ja niin edelleen. Jos soittolistat jakaa Spotifyssä lapsen kanssa, voi niitä kuunnella myös älykaiuttimesta.

Ratkaisu 2 B: Toinen tapa on huutaa Alexalle ”spotify connect”, jolloin älykaiutin ilmestyy Spotify-sovellukseen kaiuttimena samaan tapaan kuin vaikkapa Chromecast tai muu älylaite, jossa on Spotify-tuki. Sen jälkeen musa pannaan soimaan omasta kännykästä, mutta ohjataan se kuulumaan älykaiuttimesta.

Vuoden 2018 luettavimmat jutut

Eli linkkejä (lehti)juttuihin, joista olen suuresti nauttinut menneen vuoden aikana. Ryhmittelin ne julkaisupaikan mukaan, koska oli tylsää.

New Yorker

New York Times

Pitchfork

New York Magazine

Muut julkaisut

Sekä Tavi Gevinsonin pääkirjoitus Rookie-lehden lopettamisesta.

Täydennelkää toki kommenteissa!

Hei hei

On erikoista tajuta, että kuolla-verbi toimii myös preesensissä. Että kuoleminen on asia, jota ehtii seurata samalla kun se tapahtuu.

Preesens-kuolema nostattaa pintaan itsekkäitä tunteita. Miksen pitänyt enemmän yhteyttä, miksen äänittänyt muisteluita lapsuudesta, miksen sanonut miten tärkeä olet, miksen tehnyt sitä ja tehnyt tätä. En pidä itseäni huonona lapsenlapsena, tiedän vain että olisin voinut olla parempi. Jonkinlaista outoa lohtua tulee siitä, että suru koskettaa muitakin. Ettei ole yksin ainakaan siinä, vaikka itsekästä ajattelua sekin on.

Preesens-kuoleman hyvä puoli on, että ehtii hyvästellä, vaikka toinen olikin silloin unessa. Kävimme sairaalassa maanantaina, perjantaina mummo siirrettiin sieltä pois ja sunnuntaina aamuyöllä hän kuoli. (En julkaise tätä kirjoitusta saman tien. Ajastan sen parin päivän päähän, ehkä siksi että haluan vielä lukea sen uusiksi.)

Laura oli viimeinen isovanhemmistani. Aino, Lassi ja Kekku kuolivat jo aiemmin. Nyt heitä ei enää ole. Tai no, fyysisesti heitä ei ole, mutta ihminen on muutakin kuin kehonsa. Meistä osa on muistoissa ja puheissa ja opituissa tavoissa ja kaikessa sen sellaisessa, mikä tallentuu muihin ihmisiin.

Luulen tämän kerran tuntuvan pahalta siksi, että muiden isovanhempien kuollessa minulla ei vielä ollut omia lapsia. On helpompaa olla tietoinen elämän loppumisen totaalisuudesta, kun on jo tietoinen elämän alkamisen kummallisuudesta. Ensin jotain ei ole ja sitten on. Ensin jotain on ja sitten ei ole.

Nyt surin itsekkäästi sekä omasta että lapsieni puolesta. Surin sitä, että lapset eivät viettäneet enemmän aikaa isoisovanhempiensa kanssa, siltä osin kun se oli minun määräysvallassani. Surin sitä, kun kerroin maanantaina mummon olevan lähellä kuolemaa ja se sai esikoisen itkemään ”en muista [hänestä] paljon mitään”. Surin sitä, että kaikki kuolevat joskus – isovanhemmat, minä, lapseni.

Kuva on vuodelta 2013. Otin sen jonkin aikaa ennen vanhimman lapsemme syntymää.

Maailma on erilainen ilman sinua, mummo, mutta maailma on yhä olemassa.

Neljä podcast-jaksoa, joista pidin

  1. Tyler Cowenin podcast on aina kuuntelemisen (kokeilemisen) arvoinen, oli vieraana kuka hyvänsä. Mutta kun vieras on poikkeuksellinen, lopputulokset ovat huikeita. Taannoisista jaksoista erityissuosituksen ansaitsee Michelle Dawson, jota kuunnellessa opin paljon autismikirjosta.
  2. Tunnen (lievää) syyllisyyttä verkkoshoppailustani, mutta silti ja juuri siksi ihastelin Planet Moneyn jaksoa siitä miksi kiinalaiset verkkokaupat voivat postittaa tavaraa rikollisen halvalla ympäri maailmaa.
  3. This American Lifen suosikkijaksoissani yhdistyy huvittavuus ja Vakava Asia™ ja kun poikkeuksellisesta höyhenryöstöstä kertovassa jaksossa mainittiin, miten rosmo oli luonut koneelleen tiedoston nimeltä PlanforMuseumInvasion.doc, tiesin että nyt on luvassa Hyvää Kamaa™
  4. En ollut jostain syystä kunnolla tutustunut Yasir Gailyn uraan, joten Henry Lehdon Takaisin kirjoituspöydälle -koomikkohaastattelupodcastin jakso oli oikein valaiseva.

Ikiaikainen totuus

Vaihdoin läppäriin akun, koska edellisessä oli ehkä vika. (Sitä edellisen kapasiteetti oli ajan myötä laskenut niin paljon, että ostin tilalle uuden.)

Huolella maadotin itseni, avasin ruuvit takakannesta, irrotin virtaliittimen akun ja emolevyn väliltä, irrotin akun ruuvit, painoin mieleen pitkien ja lyhyiden ruuvien sijainnin ja nostin vanhan pariston sivuun.

Panin uuden akun paikoilleen, palautin ruuvit oikeisiin paikkoihin, nostin kannen paikoilleen, kiristin ruuvit – ensin väärällä meisselillä, mutta onneksi huomasin sen –

ja juuri kun sain viimeisen ruuvin kiristettyä, tajusin etten muistanut kytkeä akun virtaliitintä takaisin.

Joka helevetin kerta.

Ihanaa, että blogaaja kirjottaa vain itselleen

Lueskelin Veikko Erannin koosteblogausta vuoden 2017 kirjoista ja mietin, mikä tekee siitä niin viehättävän.

Kehitin teorian, jonka mukaan se johtuu siitä, että blogaaja (voi) kirjoittaa vain itselleen. Ajatusten muotoileminen kirjoitetuksi tekstiksi on joka tapauksessa vaikeaa ja sitä vaikeuttaa entisestään se, että kuvittelee kirjoittavansa jollekin toiselle ja muokkaa ilmaisua sen mukaan. Lähtökohtaisesti toki olen sitä mieltä, että kannattaa huomioida lukijan tarpeet, mutta blogaaminen onkin erilainen tekstilaji.

Tämän lajin kivassa blogauksessa nimittäin kirjoittaja ja lukija – eli sisäistekijä ja sisäislukija, kaiketi – ovat sama henkilö ja siksi linjassa keskenään. Siitä taas seuraa, että ei tarvitse teeskennellä, josta syntyvä autenttisuus tai ainakin sen illuusio on vetoava piirre tekstissä.

Mikä on kun ei taidot riitä (ei pidä tähdätä liian matalle)

Kaverini blogaus muuttumattomuuden asenteesta ja sen halvaannuttavasta vaikutuksesta muistutti minua siitä, että en ole koskaan ollut enkä usko koskaan olevani yhtä hyvä kuin esikuvani, mutta se ei oikeastaan haittaa.

Tai siis: tunnistan tilanteen, jossa mieltymykseni vaikkapa musiikin tai journalismin suhteen ovat sellaiset, että omat biisit ja duunit eivät yllä lähellekään niitä. Välillä käytän sitä ennakoivana vähättelynä – jos haukun tekoseni etukäteen, kukaan muu ei ehdi sanoa niiden olevan paskaa.

Tästä kertoo Ira Glassin käsite the gap, kuilu kykyjen ja mieltymysten välillä.

Toisaalta en ole ihan täysin surkea vaikkapa nyt sitten podcastien tekijänä*. Lisäksi luen kohtuullisen paljon suomalaisissa lehdissä julkaistuja juttuja, jotka saavat minut mutisemaan olisin osannut tehdä tuon paremmin eikä se edes olisi tullut kalliimmaksi. (Toisinaan olen siinä jopa oikeassa.)

En ole varma, onko minulla kasvun vai muuttumattomuuden asenne. Luultavasti jonkinlainen sekoitus molempia, tilanteesta ja ajankohdasta riippuen. Mutta yhden asian tiedän: kannattaa tähdätä mieluummin ylös- kuin alaspäin.

Eli vaikka en olekaan yhtä hyvä kuin Susan Orlean, Malcolm Gladwell tai Tim Howard, yritän silti mieluummin tehdä juttuja, jotka ovat mahdollisimman lähellä heidän tasoaan, vaikka jäävätkin vajaiksi.

Toinen vaihtoehto kun on tehdä jotain, joka on nipin napin parempaa kuin töhnä, joka saa minut puhisemaan julkaisukynnyksen olemattomuudesta.

Miksi?

En ole ihan varma, mutta luulen sen liityvän kasvuun ja kehittymiseen. On kivempi apinoida hyviä tekijöitä ja yrittää sovittaa heiltä opittuja juttuja omiksi. Kuten sanottua, esikuvien tasolle ei pääse, mutta ainakin silloin epäonnistuu ylöspäin. Yleensä rajoittavia tekijöitä on kaksi, eli raha ja osaaminen. Edellistä on Suomen olosuhteissa paha kiertää, jälkimmäistä voi aina treenata.

Sen sijaan mitättömyyksien ylittämisestä tulee helposti sellainen fiilis, että kyse on pelkästään kostonhimosta. Ja kehittyykö siinä mihinkään, jos tekee koko ajan vain sellaisia juttuja, joissa tietää aina onnistuvansa?

Ego ei kestä, jos koko ajan epäonnistuu, mutta jos koko ajan onnistuu, jämähtää paikoilleen. Niin se kai on.

*: Lausunto pitää paikkansa heinäkuussa 2017. Varaan oikeuden muuttaa sitä myöhemmin.

Vuodet 2016 ja 2017 numeroina

Ensin 2016:

  • podcastit, joita olin suoraan tekemässä ja joissa olin äänessä: 24
  • podcastit, joita olin suoraan tekemässä: 11
  • podcastit, joita olin epäsuorasti tekemässä: 35
  • podcastit, joissa olin vieraana: 1
  • videot, joissa puhuin podcasteista: 1
  • podcast-koulutukset ja -workshopit: 2
  • kerrat, jolloin puhuin radiossa podcasteista: 2
  • kerrat, jolloin puhuin lehdessä podcasteista: 3
  • elopaino joulukuussa: 84 kg

Sitten vuoden 2017 päivät, jolloin saan syödä makeaa:

  • 2.1.
  • 3.1.
  • 5.1.
  • 11.1.
  • 17.1.
  • 29.1.
  • 16.2.
  • 24.2.
  • 20.3.
  • 7.4.
  • 7.5.
  • 30.7.
  • 19.8.
  • 4.12.
  • 13.12.

Tuossa on aika simppeli algoritmi, jota tosin sotkee neljä ylimääräistä päivämäärää. Tarjoan oikean tai luovimman vastauksen keksijälle… jotain. Pullaa, vaikka.