Popkriitikon elo ei ole helppoa. Pitäisi olla objektiivinen ja subjektiivinen samaan aikaan, erottaa välittömästi hyvät akanoista, tuntea historia ja olla silti ennakkoluuloton sekä kokeilunhaluinen.

Ja paskat.

Todellisuudessa tärkeintä on se, että kriitikolla on oma ääni. Myönnä pois: popmusiikki ei ole tärkeää. Sillä ei ole mitään väliä. Sama koskee suurinta osaa kirjallisuudesta, televisio-ohjelmista, elokuvista, radiodokumenteista, kuvataiteesta, tanssista ja yleesäkin siitä, millä kovin moni täyttää elämänsä. Haluan tehdä heti selväksi, että minä kuulun näihin moniin, mistä seuraa liki eksistentiaalisia tuskia: kuinka voin nauttia niin paljon jostain, minkä arvoa on niin hankala perustella? Eikä kyse ole verbalisoinnin vaikeudesta. Koska kulttuuri on luonteeltaan sosiaalista, on myös sen nauttiminen ja arvostelu riippuvaista muista ihmisistä.

Niinpä saavutaan tilanteeseen, jossa henkilö X (esimerkiksi minä) huomaa pitävänsä huomattavan paljon asiasta Y, joka on – kiltisti sanottuna – tuubaa. ”Vai niin”, tuumaat sinä, oi valistunut lukijani, ”mutta eihän muiden ajatuksilla ole mitään väliä”. Voi kunpa voisin ajatella samoin.

Totuus on kuitenkin se, etten minä ole niin vahva. Sanon pitäväni monista asioista, jotka ovat todellisuudessa yhdentekeviä tai vastenmielisiä, enkä uskalla myöntää diggaavani sellaisia bändejä, jotka ovat kroonisen anti-siistejä.

Ei enää! On tullut aika heittää pois vaatimattomuuden viitta ja ottaa iskut vastaan kuin mies (tai ainakin kuten jokin varsin kookas ja melko kestävä asia)! Joten myönnetään: minä pidän poppipuurosta. Minusta monet maailman parhaista lauluista ovat sellaisia, jotka eivät olisi olleet omaperäisiä edes vuonna 1950. Minä nautin suuresti yksinkertaisista terssistemmoista ja Charlie Clouserin ohjelmoimista riffeistä.

En ole koskaan oppinut pitämään Weezerin Pinkertonista, koska se kuulostaa paskalta, olivat biisit miten hyviä tahansa. Minusta Queenin The Miracle sisältää monta hyvää biisiä. Minusta Nine Inch Nails ja melkein kaikki sen sukulaisbändit ovat parempia kuin uraauurtavat Einstürzende Neubauten tai Throbbing Gristle. Minusta Beatlesin varhaiset äänitteet ovat kiinnostavia ainoastaan korrektissa historiallisessa kontekstissa, kun taas Sgt Pepper’s on hyvä levy myös omillaan. Minusta klassinen musiikki ei useimmiten ole suinkaan suinkaan kiehtovan monipuolista, vaan masentavan tursuilevaa (eivätkö ne perkeleet tunnista hyvää kertosäettä vaikka se purisi heitä peruukkiin?).

Minusta Backstreet Boysillä on monta loistavaa popviisua, White Stripes / Vines / Strokes ja kumppanit ovat tylsimpiä bändejä vuosiin, ja Neljä Ruusua ei ole tehnyt huonoa levyä sitten Hyvää yötä Bankokin (4R:ää ei lasketa).

Tiedän olevani osin ääripopulistinen ja toisaalta täydellisen konservatiivinen. Kuten olen tunnustanutkin, olen teoreettisessa mielessä täydellinen musikaalinen juntti. Kaikesta siitä huolimatta tai juuri sen takia nämä ovat minun mielipiteitäni, täydellisen perusteettomia ja vastaansanomattomia. Hyvänen aika sentään, en ole enää teini-ikäinen – en minä jaksa rakastua uuteen musiikkiin!

Aiemmat versiot:

There are no revisions for this post.