Muistan vielä sen tunteen, jonka koin ensimmäisen kerran U2:n ja Depeche Moden levyjen parissa vuosikymmen sitten. Olin vasta tuhlannut kaikki säästöni CD-soittimeen, joka oli huono mutta CD-soitin kuitenkin. Kirjaston levyhyllystä löytyi hienon näköisiä levyjä, joiden esittäjät olivat tuttuja ja biisilistastakin löytyi muutama kappale, jotka olin kuullut aiemmin. Ja ne olivat hienoja levyjä.

Mutta parasta koko asiassa oli se tunne, joka leviää vatsanpohjaan kun on saanut käsiinsä uuden levyn, josta ei tiedä mitään ja jo ensimmäisen kuuntelukerran aikana on varma siitä, että tuo äänite tulee kulkemaan mukana koko loppuelämän.

Niin minulle kävi Achtung Babyn, Songs of Faith and Devotionin ja myöhemmin vielä Everything Must Gon kanssa.

Vuosien mittaan radionkuuntelustani tuli aktiivisempaa, törmäsin uusiin artisteihin MTV:llä, kuuntelin kavereiden hyllyistä löytyneitä levyjä, kunnes lopulta kiinteä Internet-yhteys johti minut todelliseen musiikin Eldoradoon. Siinä vaiheessa uusien levyjen aiheuttama kihelmöinti oli alkanut vähentyä huomattavasti. Syitä on varmasti monia, eikä vähäisimpänä se, että teini-iän herkät, musikaalisen neitsyyden vuodet olivat ohi. Jopa minun kuuntelumäärilläni iso osa valtavirtatavarasta alkoi kuulostaa tutulta. Tätä efektiä vahvisti se, että yhtä useammin hankin käsiini tutun artistin uuden levyn tai jos kyseessä oli uusi taiteilijatuttavuus, olin kuitenkin lukenut hänestä lehdestä, vepistä, nähnyt videon MTV:llä, kuullut kavereiden kommentteja siitä ja ehkä kuullut biisin tai pari. Lisäksi suurin osa irtorahastani kului DVD-leffojen ostamiseen, koska ne vaikuttivat paremmalta vastineelta rahalle kuin täysihintaiset cd-levyt. Tämä kaikki johti ymmärrettävästi siihen, että tuntemattoman viehätys oli lähes kaikonnut.

Pikakelataan nykyhetkeen. Täällä Walesissa minulla ei ole nettiyhteyttä kotona, ei isoa siirtomediaa koululta kotiin, ei kaapelitelevisiota (ja ainoa käytettävissä oleva televisio on yhteisessä olkkarissa), ei radiota, ei ihmisiä jotka kertoisivat mikä on hot, ei Rumbaa eikä Soundia. Minulla on mukana koko CD-kokoelma mp3-muodossa, mutta ei mitään kanavaa kuulla uusia artisteja. Joten mitä tapahtuu? Vaivunko apatiaan, menetänkö uskoni populaarimusiikin parantavaan voimaan ja ryhdyn skientologiksi?

Ja paskat. Kävelin levykauppaan, nappasin kainaloon pari levyä tyypeiltä joista en ollut koskaan kuullut aikaisemmin (kymmenen puntaa / hopeakiekko) ja iskin levyn soittimeen kotona. Silloin se tapahtui. Kymmenen vuotta vertailua, ylellisyyttä ja ”tää on kuultu jo aiemminkin”-väsymystä tipahti pois kuin suomut silmiltäni. Kappale jota kuuntelin oli nimeltään Turn The Page, joka avaa the Streetsin albumin Original Pirate Material. Simppeli rytmilooppi, taustajouset ja mies, joka räppää kaiken tämän päälle erehtymättömällä aksentilla ja tyylillä.

Aivan loistavaa. Poissa olivat jenkkihiphopin kliseet ja tilalla brittiläiset. Mutta millaiset kliseet! ”Around here we say birds, not bitches” kuten herra asiansa yhdessä vaiheessa ilmaisee. Taustat ovat poikkeuksetta hienoja, ja biisigenrejäkin on useampi kuin kaksi jenkkivakiota eli nopea ja hidas. Levyllä on hieno alku, hieno loppu ja paljon hienoja kappaleita välissä. Yhdeksi kulminaatiopisteeksi nousee ”The Irony of All”, Eminemin Guilty Conciencea muistuttava pseudoduetto, jossa kaksi hahmoa keskustelee Britannian päihdepolitiikasta. Loistavia hahmoja täydentävät vielä taustat, jotka vaihtuvat yhtä aikaa puheenvuoron kanssa. Mutta mitä minä sitä enää kehumaan – käy ostamassa levy ja kuuntele itse.

On nimittäin hyvin todennäköistä, että et ole kuullut hänestä koskaan aiemmin ja saat kokea saman kuin minäkin, sen ihanan tunteen joka vaeltelee aivon ja vatsan välillä ja kertoo, että jotain loistavaa tapahtuu parhaillaan.

Aiemmat versiot:

There are no revisions for this post.