Tiedote itselle: Tämän satsin jälkeen luku on 171 (mutta kokonaissumma näemmä vähän päälle 250). IMDB-linkit lisätty 10.12.2004.

Shrek 2 menetteli kaikin puolin, sillä ei se ykkönenkään minua erityisemmin ihmetyttänyt. Who Framed Roger Rabbit on teknisesti yhä niin hieno, että sen yhtä hienostunut film noir -pastissismi meinaa unohtua.

Notting Hill ja Love Actually — edellinen on parempi mutta jälkimmäisessä on hauskemmat läpät. Jos vain Hugh Grantin saisi taiottua kadoksiin…

The Power oli taas niin b-huttua yliluonnolisesta päästä, että itku meinasi päästä. Nuoremman Scottin The Hunger oli ehdottoman kasari ja aika heikosti katsottava.

Scorsesen New York, New Yorkista taisi yksi kerta riittää.

Time Machine (se 1960 valmistunut versio) oli pöhköydessään oikeastaan aika viehättävä, mutta kalkkunasuotimellahan se tuli katsottua. Planet of the Apesin uusintaversio taas, noh, ainakin Mark Wahlberg lausuu kuolemattoman repliikin I’m going to get my chimp back.

Brazil oli todella paljon parempi kuin muistelin, ja menee kategoriaan ”hyvä virheistään huolimatta” — koko elokuva kun tuli katsottua leuka lattialle tipahtaneena. The cojones on Terry Gilliam!

El Espinazo del diablo oli ihan kiva fiilarikauhu, mutta Hellboy taas pahimmanlaatuista sarjakuvasössöä.

Nói albinói hurmasi pienieleisyydellään.

Ken tulta pyytää oli minusta mukavan nyrjähtänyt. Vähän ehkä toteutus oli vielä ideointia jäljessä, mutta virkistävä se oli joka tapauksessa.

Once Upon A Time In America menetteli paremmin kuin hyvin, sillä kyllähän Leone eeppistä osasi tehdä.

Dokkareista War Photographer oli teknisesti kiinnostava mutta sisällöllisesti ei ihan niin. Oliver Stonen Fidel Castroa profiloiva Comandante oli sitten melkoista huuhaata. Sen suurin arvo lie itse partamiehen monologeissa, sillä kovin tiukkaa journalismia pätkästä ei irtoa. One Day in September tuppasi pikkaisen menemään pitkän puolelle, mutta jaksoi silti pitää otteessaan.

Outfoxed toimi polemisointina ihan helvetin hyvin, ja sitä voinee suositella kaikille suomalaisen tv-journalismin tasosta valittaville ikään kuin worst case scenario -hengessä. Corporation oli minusta varsin vakuuttava esseedokumentti, jonka tarjoama näkökulma oli kovin kiintoisa. Être et avoir oli puolestaan hurmaava kaikessa maaseuturomantisoinnissaan. Saimaa-ilmiö? Kyllä kiitos.

French Connection ei tarvitse tippaakaan tasoitusta valmistumisvuodestaan tai muustakaan sellaisesta (toisin kuin vaikkapa täysin haalennut Bullitt). Me likee.

Pat Garrett & Billy the Kid jäi vähän epäselväksi. Ehkä sisäinen Peckinpahini ei ole vielä kasvanut tarpeeksi.

Sungnyangpali sonyeoui jaerim elikä Resurrection of the Little Match Girl kannattaa kiertää kaukaa.

Post-pommi The Day After oli kasariudessaan viehättävä, mutta (tv-)elokuvana aika kömpelö. The Day After Tomorrow’ssa ei sitten muuta nähtävää ollutkaan kuin hyökyaallot.

Jing wu men oli roskaa, oli se sitten miten klassikko hyvänsä.

En tiedä, kuinka usein pääsen sanomaan näin, mutta Helenä Ylänen oli täysin oikeassa Vares-elokuvan suhteen. Se on sopivan suolaista popkornia, vaikkei koko ateriaa siitä saakaan.

Dawn of the Deadin uusintaversio oli ihan pirteä toimintaelokuva, kun taas alkuperäisen trilogian päättävä Day of the Dead on kehnoista näyttelijöistä kärsivä jännäri, joka lässähtää lopun splättäilyissä.

Aiemmat versiot:

There are no revisions for this post.