Poltergeist ei värisyttänyt ollenkaan sillä tavalla kuin olin toivonut. Elokuvana hemmetin paljon huonompi, yksinkertaisesti b-mäisempi kuin vaikkapa Manaaja. Alun säikyttelyt ovat ajoittain ihan viehkoja, mutta kun täysi rätinä polkaistaan päälle, hommasta menee maku. Parempi olisi ollut jättää tämäkin katsomatta ja kuvitella että se on kasarikauhun klassikko.

Dogma oli huonompi kuin muistelin. Jep, dialogi loistaa ajoittain, mutta silloinkin lähinnä sillä mitä sanoja käytetään kuin sillä mitä sanotaan. Hahmot ovat samanlaisia kuin kaikissa Smithin elokuvissa (ja tuon voi siis lukea aidosti joko suositukseksi tai varoitukseksi) ja juoni on vähän pakoitetun oloinen. Eniten minua silti rassasi kristittyjen esittäminen naiiveina hölmöinä ja siitä seurannut reipas ylimielisyys, joka puolestaan kääntyi lopussa käsikirjoittajan hölmöydeksi (miten älykkäitä solvauksia sitä jaksaa keksiä, jos kinastelee lasten kanssa?). Buu.

Sex, Lies, and Videotape jätti erikoisen maun. Ensinnäkin Spaderin rooli oli alikirjoitettu ja mies itse huojuu ylinäyttelemisen rajalla, toisekseen Andie Macdowellin viimeinen purkaus tuntuu hahmonvastaiselta. Toisaalta taas tarina, aihe ja etenkin rakenne jolla se kerrotaan olivat miellyttäviä, uskottavan oloisia ja turhia konstailemattomia. Ei niin kova kuin hehkutettiin, mutta hahmotutkielmana aika hyvä.

La Femme Nikitasta oppii ainakin sen, että Mersulla pääsee vaikka läpi tiiliseinän. Leffassa on varsin mainiot ensimmäinen ja toinen näytös, ja aina välillä Nikita-paran tuska tulee läpi tavalla, joka on toimintaelokuvalle harvinaista. Besson-setä ei ole koskaan ollut vahvimmillaan käsikirjoittajana, ja nytkin leffa kietaistaan kasaan aika hämmentävän mitäänsanomattomalla tavalla. Parempi silti kuin Leon, ja visuaalis-kineettis-leikkauksellisesti ajoittain oikein nannaa.

Pari Hitchcock-mielipidettä tähän väliin: Psychon eka näytös on parempi kuin viimeiset. Anthony Perkins on tosi hyvä roolissansa, mitä nyt vähän psykoillessaan lipsuu yli, mutta jättää joka tapauksessa muut sählärit kirkkaasti varjoonsa (jos nyt metaforien sotkeminen sallitaan).

North by Northwestin eka puolituntinen on aika hauska väärinkäsitysmysteeri. Sen jälkeen pilataan siihen asti rakennettu jännitys ja aletaan puljata toisenlaista. Loppuelokuva soljuu aivon läpi jättämättä sen kummempia merkkejä. James Mason korjaa näyttelijäpotin kotiin vähän samalla tavalla kuin Anthony Perkins Psykossa. Ehkä Hitchin käyttämät luonnenäyttelijät vain olivat parempia kuin aikansa starbat. Vähän minua vaivasi teknisessä toteutuksessa se, että puolen vuosisadan ikäiset taustaprojektiot näyttävät kököiltä.

Vertigon paras puolisko on loppupuoli eli se viimeinen näytös, jossa Jimmy Stewart yrittää stailata uutta tyttöystäväänsä kuolleen sydänkäpysensä näköiseksi. Siinä on sentään jotain kiinnostavaa, toisin kuin leffan alkupuolessa, jonka mysteeri selitetään katsojalle jo siinä toisen näytöksen jälkeen. (Sama homma tosiaan North by Northwestissä.) Okei, elokuvantekijä saa vapaasti valita jännityksen ja mysteerin välillä — ja edellisen mestariksihan kaljupäätä on perinteisesti tituleerattu — mutta se vain käy vähän pitkäveteiseksi.

Ja sitten paluu normaaliin ohjelmaan.

My Own Private Idahon hienoin puoli taitaa olla ne still-kuvat, jotka on kuvattu elokuvakameralla. Keskivaiheilla lorahdetaan jostain syystä puhumaan Shakespearea, mutta mikäs siinä. En erityisemmin tykännyt, liian artsy. Mieluummin myöhäis-Van Santia minulle, kiitos.

Pom Pokoa ei voine suositella kenellekään, jonka mielestä pesukarhun tapaisten elukoiden ei pitäisi käyttää kivespussejaan muuhun kuin kivesten kannattelemiseen. Ainakin minun sivistymättömän länsimainen ensireaktioni taikakasseihin oli nimittäin pyrskähtää kontrolloimattomaan nauruun. Hirmuisen kauniisti animoitu kuitenkin, ja on siinä tarinassakin ajoittain imua. Perus-Ghibliä, eli erittäin katsottavaa kamaa, vaikkei erinomaisuuden sfäärejä tavoitakaan.

Before Sunrise ei hurmannut minulta sukkia jaloista. Ehkä pitää katsoa vielä tuo jatko-osa, ennen kuin osaan sanoa mitään viisasta. Sen verran osaan kuitenkin sanoa, että näemmä standardoitu huttu tyyliin When Harry Met Sally toimii minulle tällaista pienimuotoisen pseudorealistista höpöttelyä paremmin. (Luulin pitkään, että indie-elokuva on sellainen, joissa puhutaan paljon eikä tehdä mitään.)

Save the Green Planet on aivan valloittava höpösatu Etelä-Koreasta. Vaikka se taitaa löytyä scifi-kategorian alta aika monesta paikasta, ei pidä antaa kuoren hämätä. Todellisuudessa siinä on kyse Seven-mäisestä trilleristä, jossa kaappaaja, kaapattu ja poliisi pelaavat toisiaan ja kelloa vastaan armotonta peliä, josta ei hyvä seuraa. Suosittelen, tosin höpövarauksella — leffa pöhköilee välillä.

Front Page (1974) oli sellainen kolmen tähden elokuva: vanhan ajan sanailukomedia, jossa miespääosat sättivät toisiaan kilpaa ja naisten tehtävänä on pysyä poissa jaloista. Ei lähelläkään jonkun Some Like It Hotin loistavuutta, mutta menettelee.

Aiemmat versiot:

There are no revisions for this post.