Kylläpä vaan alkaa itseäkin rasittaa tämä luokittelu hyviin ja huonoihin. Sitten kun yritän käyttää tarkempaa seulaa, sinne jää käyttämättömiä kohtia ja suurin osa pakkautuu aina keskivaiheille.

Aloitetaan tällä kertaa filmifestivaaleilta tutulta kategorialla ”Outside of competition”:

Weekend on jätettävä luokittelun ulkopuolelle, koska katsoimma siitä ranskaksi tekstityn version, ja ranskani on — hyvistä kurssiarvosanoista huolimatta — melko haparoivaa. Lisäksi Godardin elokuva kahdesta nuoresta poroporvariegoistista on sellainen taidepläjäys, ettei tällainen popularisti oikein osaa sitä arvottaakaan. On ammuskelua ja saa-ta-nan pitkää otosta ruuhkasta ja on agitointia. En minä osaa sanoa tästä mitään. Jäipä ainakin mieleen.

Sitten ne loput, eli…

Hyvät

Garden State paljasti jälleen kerran yhden tarinallisista Akilleen kantapäistäni, nimittäin 20-somethingien nostalgia. Poika palaa kotikaupunkiin, ihmettelee meininkiä, duunailee jotain, ihastuu — miten sellaisesta elokuvasta voisi olla pitämättä?

Osta, varasta, lainaa Ong-Bak. Ei väliä vaikkei sitä olisi tekstitetty, sillä kaikki oleellinen tapahtuu Tony ”maailman kovin äijä koskaan” Jaan jaloissa ja käsissä. Ryskis! Pauksis! Jumalauta-löikö-se-tota-kaveria-kyynärpäällä-justiinsa-otsaan? Krash! Suositukseni on vähintään yhtä voimakas kuin aikanaan Shaolin Soccerin kohdalla, ja se ei ole ihan vähäistä se.

Shawshank Redemption ei varmaan ole kenenkään mielestä maailman paras elokuva, vaikka amerikkalaiset IMDB-nörtit leffan sille paikalle aikoinaan nostivatkin. Onpahan vain ammattitaitoista amerikkalaiselokuvaa, jonka sisällä sykkii yksinkertainen sydän.

Nil by Mouth on jokseenkin juoneton brittiläisen roskapoppoon elämää seuraava, vahvasti realismilta haiseva kuvaus. En tiedä, kuinka paljon hieno näyttelijäntyö pitää pistää ohjaaja Oldmanin piikkiin ja kuinka paljon se on Ray Winstonen kaltaisten ammattilaisten ansiota, mutta hienoa se on kauttaaltaan. Sitä paitsi lopetus on jopa hiukkasen toiveikas, että leffasta ei pitäisi jäädä ihan itsemurhan maku suuhun katsojalle. Synkeä se kyllä on.

Million Dollar Baby sisälsi enemmän nyrkkeilyä kuin olin olettanut, mutta on se silti hyvä elokuva. Sellaista ammattimaista H’w’d-kamaa, varsin riisutusti toteutettu tosin (vaikkakin visuaalisesti kaikkea muuta — jyrkkää kontrastia sekä valoissa että muodoissa), mutta se lienee ollut tarkoituskin. Nyrkkeily on täydellistä ainesta elokuviin sekä visuaalisesti että dramaattisesti (ADRIANE!), ja Clint hoitaa homman kotiin.

When Harry Met Sally oli oikein nautittava romkom, jonka juoni on melkoisen täydellisesti ennalta-arvattavissa, mutta eihän se ole tärkeää. Näitä höpsöttimiä katsotaan siksi, että on kiva kun ihmiset tykkäävät toisistaan ja vielä siinä ohessa sanailevat nasevasti.

Ariel tuntui rönsyilevämmältä kuin Kaurismäen myöhäisemmät tuotokset. Tyyliteltyhän se on sekä maailmansa että näyttelijöidensä puolesta, ja hauskakin, muttei aivan Tulitikkutehtaan, Pilvien tai Miehen tasoa. Parempi kuin hyvä, joka tapauksessa.

Silent Running oli yllättävänkin valloittava hippisatu luonnonsuojelijasta, joka tahtoo pelastaa maailman viimeiset kasvit vaikka henki menisi. Joan Baez laulaa ääniraidalla avaruusajan lauluja Äiti Gaiasta ja pönttömalliset robotit haahuilevat ympäriinsä. Jotenkin tahtoisin projisoida tähänkin elokuvaan 1970-luvun yhdysvaltalaisen elokuvanteon arkkityyppisiä hyveitä: ei yritetä liikoja, toimitaan ammattitaidolla ja toteutetaan vakaasti omaa taiteellista näkemystä. Sillä mitä muuta kuin taide-elokuva voi olla scifi-pläjäys, jossa 2001:n efekteistä vastannut setä saarnaa luonnonsuojelun tärkeydestä?

Woodsman on melko tarkkaan kehunsa ansainnut. Kevin Bacon näyttelee tarkasti, tarina ei ole silkkaa vaikeuksien kautta voittoon -itkua ja mainittakoon vielä, että Mos Def käy vetämässä pienen sivuroolin tavalla, joka osoittaa miehen olevan selvästi luonnonlahjakkuus näyttelijänä. (Näin pollakkaasti sitä vaan täällä arvotellaan, vaikka todellisuudessa minulla ei ole hajuakaan siitä, mitä hyvä tai huono näytteleminen on. Mutta eihän se estä bloggaamasta!)

Emperor’s New Groove on yhäkin hauska. Se on sopivasti näsäviisas, tarpeeksi vauhdikas, lennokkaasti animoitu ja — ennen kaikkea — vapautuneesti kirjoitettu seikkailusatu, jossa Disneylle tyypillistä perhearvojen pakkosyöttöäkin on poikkeuksellisen vähän. Sopii kaikille ihmisille, joilla on.

Hard Eightin alusta asti tietää, että on osaavan elokuvaohjaajan käsissä. Jotenkin sen vain vaistoaa kuvavalinnoista, rytmistä, näyttelijöistä ja tarinasta. Eikä PTA:n esikoinenkaan ole mikään huono elokuva. Sen vauhti hiipuu jossain toisen näytöksen jälkipuoliskon tienoilla, mutta niin käy kaikille, ja toisaalta taas alku ja lopetus ovat vangitsevia. Tyylillisesti ja etenkin temaattisesti tätä voinee pitää Boogie Nightsin ja Magnolian sukulaisena, mutta elokuvan skaala ei ole aivan yhtä eeppinen. Silti parempi kuin valtaosa siitä tavarasta, mitä minäkin normaalisti katson.

Wall Street lienee Oliver Stonea parhaimmillaan, eli röyhkeänä, energisenä elokuvantekijänä, joka ei pelkää kliseitä eikä pakene draamaa. Sillä sitä tässä teoksessa riittää: konflikteja konfliktin perään niin henkilöiden sisällä kuin välilläkin. Leffan roistona hääräävä Michael Douglas on aivan lyömätön. Ja jep, en ole nähnyt Wall Streetiä tätä ennen. Olisi kannattanut.

Seuraavaksi sitten pahat.

Aiemmat versiot:

There are no revisions for this post.