Sånger från andra våningen oli toisella katsomiskerralla parempi kuin ensimmäisellä. Se ei liene kovin yllättävää, sillä onhan kyseessä siinä määrin huolella rakennettu elokuva, että ensikatselulla lie mahdotonta kiinnittää huomiota kaikkiin yhteensattumiin ja yksityiskohtiin. Kuva-asetelmat, äänimaisemat ja deadpan-näyttelijäsuoritukset luovat arkisen ja silti surreaalisen maailman, johon on hankala samaistua mutta josta ei silti pääse irti. Erittäin hieno taideteos siis. ”Olipa masentava”, kommentoi katselukumppani, mutta sitä ei voine tulkita tässä yhteydessä haukuksi.

* * * * *

Keksin solvauksen: The best thing about Batman Begins is that Batman Ends, eli BB oli huono elokuva. Hahmot ovat latteita kuin sarjakuvaelokuvissa pahimmillaan. Toiminnasta ei ota kuvaamisen ja editoinnin hektisyyden vuoksi mitään selvää. Dialogi — tai pikemminkin monologit — ovat hirvittävän nenällä & saavat katsojan kiemurtelemaan tuolissaan vaivaantuneena. Näyttelijäkaartista ainakin puolet on ihan täysin väärässä elokuvassa. Onelinerit eivät ole hauskoja ja ne ovat aivan väärissä paikoissa. Siis tiivistettynä: Batman Begins on huono elokuva. Tai kuten Esa ilmaisi asian tekstiviestissään: ”Jos voit valita, ota ennemmin rutto kuin liput Batman Beginsiin.”

* * * * *

Huutajat on sinänsä kiehtova dokumentti, mutta vähän minua jäi vaivaamaan sen päähenkilö. Tai no, oikeastaan minua vaivasi koko teos, mutta iso osa ongelmista liittyy tähän rakenteelliseen ratkaisuun. Jos kerta miesjoukkiosta kertova ohjelma keskittyy vain yhteen tyyppiin, eikö katsojien tulisi saada tietää hänestä enemmän? Toki hänen käytöksensä kuoron piirissä antaa jonkinlaisen kuvan ihmisestä kokonaisuutena, mutta koska näemme myös vilauksen hänen yksityiselämästään, jäin ainakin minä odottamaan lisää — mutta silloin elokuva loppuu.

Elokuvan tyylistä tuli mieleen Errol Morris sekä visuaalisesti että rakenteellisesti. Tarkoitan tällä siis lavastettuja/järjestettyjä osioita, kuten alku ja uusien laulajien haastattelut. (Mitä uusille jäsenille edes tapahtui? Pestattiinko ketään? Lopettiko joku vanhoista? Tällaiset asiat tuodaan esille, mutta jätetään ilman vastausta.)

* * * * *

Waiting for Guffman on helvetin hauska, vaikkakin Guest vetää oman roolinsa hiukkasen överiksi. Miksei häntä kutsuttu tekemään jenkkiversiota Officesta? Guest ymmärtää selvästi, mikä ihmisten nolaamisessa on hauskaa. (Muistutan vielä, että minusta myös Best in Show oli vallan mainio elokuva.)

Leffaa katsellessani mieleeni tuli sellainenkin visio, että pseudodokumentti voisi olla elokuvagenrenä halvalla toteutettavissa. Jos vain käsikirjoitus on kunnossa ja näyttelijät ymmärtävät tyylilajin, voisi tällaisia pätkiä kuvitella tehtävän Suomessakin. En kyllä tiedä, olisiko niille yleisöä, mutta ei kai minun tarvitse olla niin pitkälle tulosvastuullinen irtoajatuksistani?

* * * * *

Go on melko tyhjänpäiväinen tuotos. Näyttelijöistä ei ole hyvää eikä pahaa sanottavaa, ja episodit saattaisivat toimia yksinään melkeinpä paremmin kuin yhdistettynä. Ensimmäinen jakso on varsin tyhjänpäiväinen jännäri, toinen sinällään ihan nautittava tarantinolainen pikkurikollisten sattumasoppa ja kolmas sekä paras pätkä onkin sitten jo aidosti yllättävä (ainakin ennen kuin se degeneroituu Twilight Zonen jaksoksi). Lisäksi en ymmärrä, miten Doug Liman on voinut saada mainetta tämän elokuvan avulla.

* * * * *

Sin Cityn ensimmäinen näytös on myös sen paras. Onhan Marv kuitenkin aina Marv, ja kuka voisi olla rakastamatta kaveria, jota ei saada ihan vähällä hiiltymään? Kun meno sitten seestyy ja Rourke vaihdetaan Oweniin (ihan tyhjänpäiväinen kaveri) tai Willisiin (vähän parempi suoritus), paljastuu myös elokuvan täydellinen tyhjyys. Totta kai tiesin meneväni katsomaan filmattua sarjakuvaa, mutta jos sitten elokuvalta ei voi odottaa juonellisia tahi hahmollisia ihmetekoja, mitä se voi tarjota kun greenscreenauksen alkuhuuma on haihtunut?

Selvyyden vuoksi pitää kyllä sanoa, että oli tämä jotain Star Wars kolmosta nautittavampi elokuva, sillä SC ei edes esitä olevansa muuta kuin mitä on. Okei, onhan kolmannessa episodissa sentään hirressä roikkuva Willis, joka on kuvana varsin hillitön. Lisäksi ennakko-odotuksiini saattoi vaikuttaa se, että ensimmäinen Sin City on se, jonka luin ensimmäisenä ja johon kiinnyin eniten. Jatko-osat ovat vaikuttaneet minusta melkoiselta paperin hukalta.

Still. They should’ve let Marv handle this all the way.

* * * * *

Oliko War of the Worlds hyvä elokuva? Luultavasti ei, mikäli hyvän elokuvan määreeseen liitetään jonkinlainen esteettis-moraalinen-ulottuvuus.

Sen sijaan voisi ehkä sanoa, että kyseessä oli rautaisen ammattilaisen taidonnäyte, sillä trillerinä ja kauhuelokuvana WotW toimii erittäin hyvin. Spielberg on mestarillinen manipuloija ja ensiluokkainen tarinankertoja, joten kun hän tahtoo pelotella katsojia, hän myös onnistuu siinä. WotW onkin A-luokan Hollywood-leffaksi siitä harvinaislaatuinen tuotos, että sen synnyttämä kauhu on trillerin, jännityksen kauhua, ei pelkkää nopeiden leikkausten ja riitasoituisen musiikin synnyttämää kakat housuun -säikyttelyä.

Jos nyt muita yksityiskohtia tahtoo listata, niin voisi mainita että elokuvan lopetus on täsmälleen yhtä tyhmä kuin kaikissa muissakin tarinan versioissa, Tom Cruise on Tom Cruise mutta näyttelijöistä parhaiten tunteita liikuttelee Dakota Fanning ja että leffan soundtrack on harvinaisen tyylikäs: se toki määräilee tunteita itsevaltijan ottein, mutta sitä ei kuulla kovinkaan paljon.

Kaiken kaikkiaan kyseessä oli kaksituntiseksi elokuvaksi yllättävän toimiva opus, jota voinee suositella laajakangasformaatissa kaikille niille, jotka tahtovat ahdistua.

Määrä on 130.

(Yritin myös katsoa Mel Brooksin High Anxietyä, mutta tunnin jälkeen oli pakko antaa periksi.)

Aiemmat versiot:

There are no revisions for this post.