Komisario Palmun erehdys on vallan mahtava pläjäys. Jännittävyydestä en niin tiedä, vaikka tuleehan siinä matkan varrella vastaan hienosti rakennettuja jännärikohtauksia, mutta ennen kaikkea se oli mahtavan hauska ja mahtavasti kuvattu. Leffa on hirmusti pirteämmän näköinen kuin (melkein vuosikymmenen vanhempi) Radio tekee murron (josta lisää alempana). Joel Rinteen roolisuoritus äksyn oloisena Palmuna on aivan mainio, ei falski eikä ylilyövän teatraalinen. Niin, ja Lasse Pöysti toikkaroi nuorena hulivilimiehenä, mikä ilahdutti suuresti minua myös.

Musiikkidokkari Family Meeting kuulostaa hyvältä. Muoto on tuttu muualtakin, eli esiintymiset on katkottu backstage-jutustelulla, jota on itse asiassa varsin paljon. Luulin etukäteen, että tämä olisi puhtaammin konserttifilmi, mutta ennakkokäsityksillä ei tietenkään ole mitään tekemistä elokuvan onnistumisen kanssa. Niinpä ainoa isompi narinan aihe on se, että bändi itse jää kovin pieneen osaan, kun kaikki hienot vieraat pitää saada esitellä.

Musta jää on helevetin hyvä. Se pärähtää välittömästi käyntiin ja jaksaa ruksuttaa loppuun asti. Miehet on tuupattu sivualalle ja Mäenpää-Kataja-kaksikon dynamiikka toimii: voimasuhteet vaihtelevat, kumpikaan ei ole sitä mitä näyttää, mielet muuttuvat. Sellaista jaksaa katsella.

Mannen på taket on toteutukseltaan varsin realistisen oloinen (tarkoittaa: muistuttaa käsitystä siitä, millainen dokumenttielokuva on), mutta tuntuu ratkeavan ehkä aavistuksen verran liian nopeasti. Tarkoitan siis, että kun ensin on kasvateltu juonta hyvän aikaa, tuntuu viimeinen näytös jotenkin töksähtävältä. Tämä olisi kaivannut lisää loppukiksejä.

Anton Corbijnin esikoisohjaus Control on saanut valtavan hyvät arviot. Oletettavasti syynä on se, että Corbijn on kova jätkä ja Joy Division kova yhtye. Ankaran hallitun (ha!) oloinen elokuva on ihan vaikuttavaa jälkeä, mutta jos vaihdetaan Ian Curtis henkilöksi X, sen tehosta tippuisi iso pala pois. Kiitosta siitä, että Curtisin elämää ei ihan täysin nojatuolipsykologisoida tyyliin hän tappoi itsensä koska oli niin herkästi kokeva artisti, vaan hommaan jää vähän tulkinnan varaa.

Slavoj ´i¸ekin sooloshow Pervert’s Guide to Cinema on aikamoinen pakkaus. Muutamaan ohjaajaan – Lynch ja Hitchcock etunenässä – keskittyvä Zizze höpöttelee ummet ja lammet elokuvista ja niiden suhteista… no oikeastaan mihin tahansa. Välillä tai siis aika useinkin minusta tuntui, että nyt tungetaan munaa takaisin kanaan, mutta parhaimmillaan partaveikon turinat avasivat uusia tapoja katsoa elokuvia. Sitä paitsi se on niin sympaattisen oloinen hömppä.

Bender’s Big Score tykkäsin Simpsons-elokuvasta enemmän. Tässä oli suhteessa enemmän juonta ja vähemmän vitsejä. Hahmot tuntuivat toimivan luonteensa vastaisesti ja peruspremissi oli mahdottoman väsynyt. Totta kai oli hauska nähdä Futuramaa jälleen, mutta en voinut välttyä ajatukselta, että elokuvamittaan tähtääminen oli johtanut kirjoittajia harhaan. Katsotaan mitä seuraavista osista tulee.

Raja 1918 ei jäänyt mehustelemaan ympäröivän tilanteen traagisuudella ja vaivaantui rakentamaan henkilöhahmoilleen muitakin ominaisuuksia kuin valkoinen/punainen-lätkän. Miun mielestä yksityisen ja yleisen tason yhdistäminen toimi, ts. sodan jälkimainingit löivät rantaan yksittäisten ihmisten tasolla (vau mikä kielikuva) ja ”tehdään koska on pakko” -argumentin problematisointi on aina kiinnostavaa.

My Blueberry Nights on kuviltaan nätti. Se ei ehkä ole ihme, kun ohjaajana on kerran Wonkkari ja kuvaajana Darius Khondji. Tarinanpalaset lilluvat kuin marjat vaniljakastikkeessa, mutta toisaalta siitä valittaminen olisi tässä yhteydessä vähän kuin sanoisi, että toimintaleffasta puuttuivat musikaalikohtaukset. Norah Jones ja Jude Law olivat varsin ihania, mutta Natalie Portman ei sopinut pakkaan. Se näytteli niin kovasti, että pienet söpöt poskensa tuntuivat paisuvan näyttelemisestä. Jones vaan hengaili ja vaikutti siksi enempi eläväiseltä.

Röllin sydän oli ihan kunnianhimoisen näköinen viritys, mutta tarina oli kyllä hirveää tuubaa. En sitten tiedä, että miten tätä lapsikatsojana arvioisin, mutta vähän jäi yksioikoiseksi meikäläisen makuun.

2001 on virheetön elokuva. Se on eri asia kuin täydellinen elokuva – varmasti 2001 olisi täydellisempi, jos siinä olisi tissejä ja räjähdyksiä. That’s not the issue here. Tarkoitan virheettömyydellä sitä, että Kubrick mitä ilmeisemmin tosiaan oli äärimmäisen tiukka perfektionisti, koska edes HD DVD:ltä katsottuna ja videotykillä projisoituna kuvista on hankala löytää mitään harkitsematonta, harkitsematonta, virheellistä. Olen nähnyt 2001 epämääräisen monta kertaa ja yleensä telkkarista silleensä puolella silmällä, että tätä saattoi jopa pitää melkein teatteriensi-iltana. Leffa ei tuntunut lainkaan niin pitkältä kuin luulin ja oli kaikkinensa vielä hienompi kuin muistinkaan. Tosin se loppu on vieläkin vähän zumpfh!

Härregud kun Etulinjan edessä on pökkelö juttu. Tarina seuraa ilmeisen uskollisesti oikeita tapahtumia, mikä johtaa täysin epäloogisiin loikkiin ajassa ja paikassa, kun jokainen poksautus on pitänyt dokumentoida. Taistelukohtauksista ei ota mitään tolkkua, vaikka pyrotekniikkaa onkin ollut selvästi käytössä isot kasat. Epädramatisoitu elokuva oli tämä.

What Lies Beneath on psykodraama, jossa ahdingot manifestoituvat yliluonnollisena säikyttelynä. Lisäksi se on liian pitkä ja lopussa Zemeckis ei pysty pitämään pippeliä housussaan, vaan lennättää kameraa yltympäri mahdottomiin paikkohin. Vähän aiemmin hän on sentään malttanut tiputtaa kameran yhtäkkiä lattian läpi, joka on narratiivisena temppuna aika hauska. Mutta siis varsin keskitasoinen Hwd-tuotos tämä ja Z:ltä kenties vähän riman altakin vedetty. (PS: MTV 3 esitti jälleen Scope-leffan 16:9-PasCana. Jipii, MTV 3.)

Käsikirjoittaja Joe Eszterhas löysi Music Boxia varten aika synkeän skenaarion: Mikä on pahinta, mitä ihmiselle voisi tapahtua? No mitäs jos sen rakastava isi olisikin menneisyydessään ollut natsirikollinen? Siedettävän kasarilaadukkaasti toteutetun leffan paras osa on tietenkin sen kolmas näytös, sillä sitä edeltänyt oikeudenkäynti tuntuu hieman venytetyltä, vaikka siinä juonenkäänteitä piisaakin. Kuitenkin on koko ajan melko selvää, että ei se homma tuomarin nuijankopautukseen ratkea, vaan tarvitaan jotain muuta.

A Mighty Wind on näytelty täsmälleen yhtä hienosti kuin Guestin poppoon muutkin elokuvat, mutta minulle jäi kyllä sellainen olo, että folk-ympyröistä ei saatu puristettua yhtä hyviä mehuja kuin koiranäyttelystä ja harrastajateatterista. Itse asiassa leffan rakennekin on identtinen Best in Show’n ja Waiting for Guffmanin kanssa, samoin kuin ylpeyden ja sosiaalisen tilannetajuttomuuden teemat. Mutta kun ei irtoa niin ei irtoa.

Radio tekee murron vastaa kohtalaisen hyvin mielikuvaani vanhasta kotimaisesta elokuvasta, eli se on ylinäytelty, hötösti kirjoitettu ja visuaalisesti tylsä. Alkuperäisen radiojutun voi kuunnella Elävästä arkistosta.

Aiemmat versiot:

There are no revisions for this post.