Dark Floors on huono elokuva ja huono kauhuelokuva. Toivottavasti tekijät saavat videomarkkinoilta rahansa takaisin. Risto Räppääjä hurmasi ainakin minut (kun otetaan konteksti huomioon). Charlie Wilson’s War sisältää muutaman hienon kohtauksen, kuten Gust Avrakotosin ensivierailu Wilsonin ohviisissa, mutta kokonaisuus on särmätöntä mössöä. Enkä oikein jaksanut innostua siitä, kun sissit vihdoin pääsevät tappamaan neukkuja oikein olan takaa. Science of Sleep on parempi kuin Human Nature mutta huonompi kuin Sunshine tai Be Kind. Gondry on ollut yleensä parhaimmillaan lyhytelokuvissa, koska niissä ohjaajan kekseliäisyys ja ihastus vimpaimiin riittää paikkaamaan tarinan puutteet. Voces Inocentes on kovin, kovin melodramaattinen. Rambo tuli käsitellyksi livenä Jaikussa. Cloverfield oli oikein mallikas suoritus, jännä ja linjakas ja jotenkin elegantti ollakseen monsuleffa. Sweeney Todd sisälsi monta hienoa laulua, mutta niiden väliin jääneet palaset olivat minusta yhdentekeviä. Madagascar oli hauskempi kuin uskalsin odottaa – eka puolisko oli suorastaan erinomainen. The Assasination of Jesse James by the Coward Robert Ford on haikea ja kaunis. Diggaan paljon. Me and You and Everyone We Know sai minut ihastumaan Miranda Julyyn, sillä elokuvansa on sekä hauska että vähän outo sellaisella ehdottoman hurmaavalla tavalla. Seul contre tous sai minut vain muistelemaan Irreversibleä, mikä on tavallaan huono juttu, vaikka ihan selvästi Noe on jo tässä tiennyt, mitä tekee. Dante 01 on luokatonta paskaraastetta. Iron Man luottaa vähän liikaa Gilligan-leikkauksiin ja on muutenkin sellaiset 30 minsaa liian pitkä, mutta minusta supersankarirainojen kakkososat ovatkin järjestään olleet luomistarinoita kiinnostavimpia.