Nixon sijoittuu Oliver Stonen presidenttielokuvista jaetulle ykkössijalle. JFK saattaa vaikuttaa pompöösiydessään suuremmalta elokuvalta, mutta se on toisaalta niin höpöhöpöinen kaikessa salaliittoilussaan, että Nixonin hienovaraisempi luenta vakuuttaa. Minusta Anthony Hopkins on hieno presidentti, hikoileva ja köyryselkäinen ja hymyilee kuin mikäkin paskiainen. Profiilinsa jopa muistuttaa ajoittain Millhousen naamataulua.

Sen sijaan en ihan täysin ymmärrä, mikä pointti on ylettömyyksiin venyvällä filmilaatukikkailulla. JFK:ssa se vielä meni jotenkin lukuisten keskenään kiistelevien todistajanlausuntojen elokuvallisena ilmiasuna, mutta Nixonissa tunnutaan loikkaavan kasimillisestä mustavalkokuvasta kolmevitoseen värifilmiin ilman sen kummempaa perustelua.

Rööperi rullaa genressään ihan mainiosti. Totta kai voi valittaa siitä, että trooppia ei uudisteta tai että päärooleissa ovat samat jätkät kuin aiemmin (mutta eikös se ole vain merkki siitä, että auteur on löytänyt ensemblensä?), mutta mielestäni juttu oli kasattu vallan pätevästi. Toisaalta minusta ensimmäinen Vares-elokuva oli vallan mainio pieni dekkaripläjäys, ja Rööperi on aavistuksen hienovaraisempi kuin se. Tosin vain aavistuksen.

Maata meren alla yllätti positiviisesti. Sympaattinen pikku elokuva nauratti ensimmäisen tunnin verran eikä jäljellejäänyt draamakakkukaan mitenkään lässähtäneeltä vaikuttanut. Lakonisista sutkauksista koostuva teksti saa hahmot näyttämään nimenomaan hahmoilta, ei ihmisiltä, mutta mitäs väliä sillä on, kun homma rullaa näin hyvin?

Paluu tulevaisuuteen 2 on palapelisuorituksena ihan kunnioitettava, sillä aika hauskasti Martyn ja Docin seikkailut menneisyydessä on saatu lomitettua ykkösosan tapahtumien joukkoon. Kokonaisuutena leffa on kuitenkin turhan juonipainotteinen, mikä tekee siitä vähemmän kiinnostavan kuin sympaattisesta ykkösosasta.