Suhtauduin Hairspray’hin epäluuloisesti, koska olen ennakkoluuloinen pöllö. Kyseessä on nimittäin a-luokan makkara, eli kimalteleva ja sopivasti rasvainen paketti, jonka nauttiminen käy kivuttomasti – vaikka se ei kaikkien makuun olekaan. Kirkkaita värejä, mainioita näyttelijöitä, tarttuvia ralleja ja saatanan ärsyttävä John Travolta. Jotain ihanan kaunista on sitä paitsi siinä, että John Waters saa rojalteja tällaisen kautta. (Tulee mieleen Kumikamelin ja Eläkeläisten välinen suhde. Vakava taide ei uppoa, mutta hassuissa puvuissa soitettu ryyppäyshumppa kyllä.)

Heima sai viereisessä tuolissa istuneen Tuomaan melkein vihaamaan Sigur Rósia ja mä olen vähän samaa mieltä. Olkoonkin, että kyseessä oli dokumenttielokuva, mutta silti päätös jälkiäänittää melko lailla kaikki oli huono. Nyt bändin keikkatunnelma ja -kunto jäi tyystin mysteeriksi. Lopputulos on enemmän musiikkivideo kuin konserttitallenne. Väliin leikellyt puhuvat päät olivat tankeroajatuksineen lähinnä myöhähäpeää aiheuttavia. Olisivat puhuneet islantia ja tekstittäneet.

Breaking News alkaa hienolla kohtauksella:

Lisäksi luulen, että olen katsonut sen jo aiemmin, mutta en vain muistanut sitä. Karmee bon voyage -fiilis oli.

Mä sitten tykkään 1970-luvun Hollywoodista. Candidatessa kovin paljon JFK:lta näyttävä Robert Redford lähtee kisaamaan senaattorin paikasta, vaikka tietää häviävänsä. Juonen clue on siinä, että varman tappion takia Redford saa tehdä mitä lystää, mikä tietenkin osoittautuu yllättävän toimivaksi taktiikaksi. Pohjimmiltaan kyseessä on kuitenkin satiiri poliittisesta järjestelmästä ja siitä, kuinka se korruptoi puhtaimmankin sielun. Ei pahasti alleviivaava, kuitenkaan.

Nautin kovasti kohtauksista, joissa Redford kinastelee Peter Boylen esittämän kampanjapomon kanssa jostain aiheesta ja kuvan taka-alalla häilyy kolmas osapuoli, tavis, joka ei yleensä edes sano mitään.

Kairon purppuraruusu lienee Woody Allenin rakkausruno vanhoille elokuville. Lisäksi se on kompakti ja hurmaava pakkaus, joka törmäyttää nätisti elokuvien haahuiluidealismin ja kylmän todellisuuden. Mia Farrow on mahtava naiivina naisena, joka uskaltaa ja ei uskalla irroittautua arjesta. Ja mikä lopetus!

Aiemmat versiot:

There are no revisions for this post.