Yleensä asia esitetään niin, että klassisen taiteen** nautiskelu on helpompaa, koska siinä voi aina keskittyä taitoon, kun taas modernischmodernin kanssa pitäisi ihailla ajatusta.
Vaan entäs jos hermostumisen syy on siinä, millaisia asioita ne mahdollistavat ja tekevät mahdottomiksi? Jos kyse on taidosta, on edes teoriassa mahdollista kehittyä yhtä hyväksi tai paremmaksi kuin Suuret Muinaiset ja siten osallistua taiteen tekemiseen.
Mutta jos kyse on siitä, kuka ehti tehdä ensimmäisenä jotain, on teoriassakin mahdotonta hypätä kelkan kyytin. Voin raijata Kiasmaan vaikka kuinka monta urinaalia, mutta Duchampin pönttö – tai sen kopio, miten sen nyt ottaa – oli museossa ensin eikä taideteollani enää voi olla samanlaista vaikutusta. (Sillä voi olla toisenlainen vaikutus, mutta se ei kuulu tähän blogaukseen.)
*Löyhä ja epätarkka termi, sisältää tässä tapauksessa suunnilleen kaiken jostain 1800-luvun loppupuolelta eteenpäin.
**Toinen löyhä termi. Keskity asiaan!
2 Comments
Sitten on myös tietenkin se, että kenen näkökulmasta tekee jotain ensimmäisenä. Lasketaanko se, että joku satunnainen henkilö jossain päin maapallolla tekee jotain erilaista, ennen näkemätöntä taiteen kontekstissa, ensimmäisenä olemiseksi? Vai syntyykö ensimmäisyys siitä, että jonkun tekijän töitä tuodaan esim. galleristin, kuraattorin tai muun portinvartijan avulla konstitutionaalisen taiteen pariin ensimmäistä kertaa, riippumatta siitä onko vastaavaa jo aikaisemmin tehty virallisten ja oikeiden taidepiirien ulkopuolella?
Totta: ”Toi vaan sai juttunsa ekana julki, mutta mulla on päivättyjä samanlaisia luonnoksia jo edelliseltä vuodelta!”