Se pätee kaikilla tasoilla. Näköhavainto tuntuu jatkuvalta, vaikka ei sitä varsinaisesti ole. Elämä tuntuu kertomukselta, jossa vuosia sitten tapahtunut asia A tuntuu johtaneen nykyhetkessä tilanteeseen B.
Kuulemma kaikki eivät koe samoin. Aeonin raflaavasti otsikoidun (”The dangerous idea that life is a story”) jutun mukaan humanistisilla aloilla ja psykoterapiassa laajalle levinnyt elämä on narratiivi -idea on nimenomaan sitä: idea, joka on vallannut alaa muilta.
Se on hämmentävää, koska luulin että taipumus nähdä peräkkäisten asioiden välillä syy-seuraus-yhteyksiä ei ole valinta, vaan meihin hyvin syvälle sisäänrakennettu ominaisuus. Olin kaiketi väärässä.
Minua kiinnostaisi kovasti tietää, miten tällaiset ei-tarinalliset ihmiset kokevat maailman noin yleensä. Onko se vain sarja irrallisia tapahtumia, jotka eivät muodosta minkäänlaista käsitteellistä kokonaisuutta?
Toisaalta tämä selittäisi ainakin jossain määrin intoni harjoittaa itseanalyysiä ja metakeskustelua. Jos kerran elämän kokee tarinana — mutta huom: tarinana, jonka voi tulkita vasta jälkikäteen — ja toisaalta on tietoinen siitä, että kertomus muodostuu automaattisesti ja sille annetut merkitykset eivät ole ainoita mahdollisia, voi tapahtumille hakea vaihtoehtoisia tulkintoja.
En ole varma, ymmärränkö edes itse tuota edellistä lausetta.
Samalla kyseinen ilmiö selittäisi sen, miksi tykkään jemmata vanhoja viestejä ja muita muistoja. Ne ovat potentiaalisia virstanpylväitä, jotka saavat uuden tarinallisen merkityksen aina tilanteen muuttuessa. Niin kuin vaikka se, että tietyn työkeikan missaaminen harmittaa, kunnes siltä vapautuneena aikana ehtiikin tehdä jonkun toisen keikan. Uhkasta mahdollisuus ja muita nahistuneita kliseitä. Kertomus siitä muodostuu, ei mahda mitään.
Mutta siis joo. Haluaisin oikein paljon kuulla sellaisista ihmisistä, joiden elämä ei näyttäydy narratiivina. Kertokaa millaista se on. Valistakaa minua.
3 Comments
Elämä voisi olla kartta, hyperteksti tai dokumentin muutoshistoria. Muistot, aiemmin tapahtuneet asiat ovat linkkien päässä, kerrostuneina merkityksinä. Välillä aukeaa linkkejä asioihin, joiden ei ole nähnyt liittyvän yhteen. Kronologia on vain fysiikan tapa järjestää asiat peräkkäin.
Välillä, unia katsellessa eritoten, tuntuu kuin eri ajat, asiat ja ihmiset olisivat todella yhtä aikaa läsnä. Unessa saatan kohdata uudestaan jonkun, jonka luulin jo kadonneen. Saatan kohdata hänet en tämän ikäisenä kuin nyt olen, enkä sen ikäisenä kuin olin silloin, vaan kohtaamme kokonaan tämän kronologian ulkopuolella. Herätessä joudun joskus pitkään hakemaan paikkaani kartalta. Toisinaan juuri silloin syntyy uusia yhteyksiä ja paikkoja kartalle.
Tällaista ihmistä saattaisi viehättää mm. Jonna Järnefeltin kappale Aamukahviasetelma:
Muistan vaan sen aamukahviasetelman:
pöydänjalan, kaasuhellan,
tiskivuoren, pikakahvin,
leivät, jotka luonas ahmin
ja kaipaan juuri sinua
kaipaan juuri sinua
ja kaipaan naista,
joka heräsi vastapäätä sinua
https://open.spotify.com/track/1AIWRiVah9Sxt9LMmcrxSn
Aiheellinen kysymys olisi myös, millainen elokuva viehättää! Elokuvalla on myös kiusallinen pakkomielle järjestää kronologiseen järjestykseen asioita, joiden suhde ei ole välttämättä ole kronologinen.
Elokuva kai koetaan pakostakin kronologisesti, joten ehkä se vaikuttaa sisältöön. Tarkoitan, että vaikkapa asioiden rinnakkaisuuden ilmaiseminen tuntuu olevan leffassa hankalampaa kuin kirjallisuudessa tai unessa. (Toki peräkkäin leikatut kuvat rinnastuvat, mutta entä jos haluaisi osoittaa viidentoista vartin mittaisen pätkän tapahtuvan rinnakkain?)
Facebook-kommentit olivat kiinnostavia myös.