Archive for the ‘life/efil’ Category

Hei hei

On erikoista tajuta, että kuolla-verbi toimii myös preesensissä. Että kuoleminen on asia, jota ehtii seurata samalla kun se tapahtuu.

Preesens-kuolema nostattaa pintaan itsekkäitä tunteita. Miksen pitänyt enemmän yhteyttä, miksen äänittänyt muisteluita lapsuudesta, miksen sanonut miten tärkeä olet, miksen tehnyt sitä ja tehnyt tätä. En pidä itseäni huonona lapsenlapsena, tiedän vain että olisin voinut olla parempi. Jonkinlaista outoa lohtua tulee siitä, että suru koskettaa muitakin. Ettei ole yksin ainakaan siinä, vaikka itsekästä ajattelua sekin on.

Preesens-kuoleman hyvä puoli on, että ehtii hyvästellä, vaikka toinen olikin silloin unessa. Kävimme sairaalassa maanantaina, perjantaina mummo siirrettiin sieltä pois ja sunnuntaina aamuyöllä hän kuoli. (En julkaise tätä kirjoitusta saman tien. Ajastan sen parin päivän päähän, ehkä siksi että haluan vielä lukea sen uusiksi.)

Laura oli viimeinen isovanhemmistani. Aino, Lassi ja Kekku kuolivat jo aiemmin. Nyt heitä ei enää ole. Tai no, fyysisesti heitä ei ole, mutta ihminen on muutakin kuin kehonsa. Meistä osa on muistoissa ja puheissa ja opituissa tavoissa ja kaikessa sen sellaisessa, mikä tallentuu muihin ihmisiin.

Luulen tämän kerran tuntuvan pahalta siksi, että muiden isovanhempien kuollessa minulla ei vielä ollut omia lapsia. On helpompaa olla tietoinen elämän loppumisen totaalisuudesta, kun on jo tietoinen elämän alkamisen kummallisuudesta. Ensin jotain ei ole ja sitten on. Ensin jotain on ja sitten ei ole.

Nyt surin itsekkäästi sekä omasta että lapsieni puolesta. Surin sitä, että lapset eivät viettäneet enemmän aikaa isoisovanhempiensa kanssa, siltä osin kun se oli minun määräysvallassani. Surin sitä, kun kerroin maanantaina mummon olevan lähellä kuolemaa ja se sai esikoisen itkemään ”en muista [hänestä] paljon mitään”. Surin sitä, että kaikki kuolevat joskus – isovanhemmat, minä, lapseni.

Kuva on vuodelta 2013. Otin sen jonkin aikaa ennen vanhimman lapsemme syntymää.

Maailma on erilainen ilman sinua, mummo, mutta maailma on yhä olemassa.

Vuodet 2016 ja 2017 numeroina

Ensin 2016:

  • podcastit, joita olin suoraan tekemässä ja joissa olin äänessä: 24
  • podcastit, joita olin suoraan tekemässä: 11
  • podcastit, joita olin epäsuorasti tekemässä: 35
  • podcastit, joissa olin vieraana: 1
  • videot, joissa puhuin podcasteista: 1
  • podcast-koulutukset ja -workshopit: 2
  • kerrat, jolloin puhuin radiossa podcasteista: 2
  • kerrat, jolloin puhuin lehdessä podcasteista: 3
  • elopaino joulukuussa: 84 kg

Sitten vuoden 2017 päivät, jolloin saan syödä makeaa:

  • 2.1.
  • 3.1.
  • 5.1.
  • 11.1.
  • 17.1.
  • 29.1.
  • 16.2.
  • 24.2.
  • 20.3.
  • 7.4.
  • 7.5.
  • 30.7.
  • 19.8.
  • 4.12.
  • 13.12.

Tuossa on aika simppeli algoritmi, jota tosin sotkee neljä ylimääräistä päivämäärää. Tarjoan oikean tai luovimman vastauksen keksijälle… jotain. Pullaa, vaikka.

Kainalovaahto

On kamalan vaikea arvioida, miten paljon shampoota kuluu suihkussa. Useimmiten sitä jää jonkin verran yli ja mielestäni ainoa looginen tapa hankkiutua siitä eroon on hieroa se kehon karvaisiin kohtiin: kainaloihin, haaroväliin, joskus myös rintaan. (Minulla ei käytännöllisesti katsoen ole rintakarvoja.)

Tein eilenkin niin. Jossain vaiheessa vilkaisin itseäni sivuttain peilistä ja huomasin, että kainaloni vaahtosi kuin b-elokuvan vesikauhuinen zombie. Valtava valkoinen kuplajono, joka ylettyi melkein navan korkeudelle saakka.

Larry Davidin sukka

Sitä joutuu välillä miettimään yllättävän paljon sukkia. Esimerkiksi meidän ovessamme roikkuu ovenkahvaan pujotettuna yksinäinen musta sukka. (Oven sisäpuolella, ei sentään käytävään päin. Höhlät.) Sen näkeminen tuntuu päivä päivältä kiusallisemmalta.

Kyseinen sukka ei nimittäin ole meidän.

Kävin päivänä eräänä pesemässä pyykkejä taloyhtiön yhteisessä pyykkituvassa, ja koska edellisen käyttäjän pesuohjelma oli ehtinyt pysähtyä, nostin hänen vaatteensa suoraan kuivuriin.

Ilmeisesti en huomannut yhtä sukkaa, koska vähän myöhemmin se löytyi kuivattavien pinosta. Se pantiin sivuun, tarkoituksena palauttaa sukka oikealle omistajalleen. Edellisen pyykkärin kun pystyi selvittämään varauslistasta.

Mutta jotenkin sukka jäi palauttamatta samana päivänä, ja seuraavana ja… no, nyt se sitten roikkuu ovessa. Ajatus siitä, että pitäisi mennä soittamaan ventovieraan ihmisen ovikelloa ja kertoa, miksi minulla on hänen sukkansa, tuntuu epämukavalta.

Voisiko sen palauttaa postiluukusta? Ei, koska vain hyvin omituiset ihmiset tunkevat vaatteita sisään toisten postiluukuista ilman selitystä.

Voisinko lisensoida elämäni Larry Davidille? Siitä saisi yhden sivujuonen Curb Your Enthusiasm -jaksoon.

Ähäkutti

Hävitin matkakortin maanantaina, kun toin lapsen bussilla himaan päiväkodista.

Tiistaina soitin HSL:n löytötavaratoimistoon. Ei ollut mitään.

Tänään soitin uudestaan. Ei mitään.

Sitten soitin Suomen Löytötavaroihin eikä ollut sielläkään. Kehotti soittamaan uusiksi parin päivän päästä, koska tavaroita tulee 2–6 päivän viiveellä.

Tuumasin että pakko kuitenkin huomenna ostaa uusi kortti, koska pakko on reissata ja maksettua kautta menee hukkaan. Eikä se maksa kai kuin vitosen. Harmittaa vaan hävinneen lippukukkaron kohtalo, koska se oli Outin Tampereella minulle antama lahja.

Viisi minuuttia sitten löysin kortin lompakkoineen sängyn alta.

Helsingin liikennekulttuuri vuonna 2015

Iltapäivällä pyöräilin päiväkodista kotiin Kettutiellä Helsingin Herttoniemessä. Ajoin ajoradalla, reilusti oman kaistani keskellä, koska Kettutiellä ei tietääkseni ole kevyen liikenteen väylää tai pyörätietä.

Kuten kuvasta näkyy, kadun toinen puoli on yleensä täynnä pysäköityjä autoja. Olin juuri noilla main, kun punaista Citroen Xsara -henkilöautoa ohjaava herrasmies tööttäsi ja ohitti minut. Epäselväksi jäi, miksi hän halusi tehdä niin. Kenties hän näki vastaantulevien kaistalla kohti tulevan auton ja ajatteli, että minun olisi hyvä antaa hänelle tietä, jotteivät autot kolaroisi.

Tai ehkä hän ei ajatellut asiaa ollenkaan.

Viime viikolla samalla kadulla moottoripyöräilijä ohitti minut risteyksessä ja huusi ohi mennessään jotain keskellä ajamisesta. Epäselväksi jäi, tarkoittiko hän että minun pitäisi ajaa keskemmällä vai pysyä poissa keskeltä kaistaa.

Ehkä hänkään ei ajatellut asiaa.

Tekisi mieleni sanoa näille kanssaliikkujille, ettei Helsingin liikennesuunnittelu ole minun päätettävissäni. En voi ajaa jalkakäytävällä, ellen halua rikkoa lakia ja mahdollisesti törmätä jalankulkijoihin.

En voi ajaa kaistan reunassa, koska jalkakäytävän reunassa on korkea kiveys. Jos tarjoan autoilijoille mahdollisuuden ohittaa minut käyttämällä samaa kaistaa, luon vaaratilanteen jossa tiukan paikan tullen minä ja pyöräni jäämme auton ja kiveyksen väliin. En ole täysin vakuuttunut siitä, että minun pitäisi kantaa harkitsemattoman ohituksen seuraukset.

Ihmiset valittelevat toisinaan autokoulun kakkosvaiheen olevan turhanpäiväistä rahastusta. Minusta tuntuu välillä, että kaikkien tienkäyttäjien olisi hyvä käydä vaikka kymmenen vuoden välein kertaamassa liikennesäännöt ja opetella huomaavaisuutta itse kutakin kohtaan.

Tosin oma ajokorttini on viime vuosituhannelta, joten olisin ilmeisesti ensimmäisten kertaajien joukossa. Se voisi olla ihan hyvä ajatus.

Avainmysteeri syvenee

Kun kerroin mystisestä avaintapauksesta internetille, internet nauroi minulle. Onneksi olen rautainen ammattilainen enkä ottanut sitä henkilökohtaisesti.

Kun vein tänään roskia, huomasin alakerran ilmoitustaululla seuraavan lapun:

Saunan lukko

Minähä sanoin että siinä oli jotain hämärää!

Tosin tämä syventää mysteeriä entisestään: miten on mahdollista, että pääsin jollain avaimella — oletettavasti omallani — saunaan, jos lapun perusteella siihen tarvittaisiin uusi erillinen saunan avain?

Avainmysteeri

Listataan faktat.

Kun lähdin eilen illalla blogi awardsi gaalaan, nappasin avainnipusta mukaan vain kotiavaimen. Palattuani kotiin ihmisten aikoihin™ pujotin avaimen takaisin kavereidensa seuraan. Olkoon tämä nimeltään Nippu A.

Vein päivällä pyykkiä taloyhtiön yhteiseen pyykkitupaan. Siihen tarvitaan erillinen avain, joka roikkuu toisessa avainnipussa. Se on Nippu B. Otin siis mukaan molemmat, kotiavaimen ja pyykkiavaimen. Kaikki ovet aukesivat ihan niin kuin pitää.

Sekä Nippu A:n että Nippu B:n avaimet näyttävät pikaisesti tarkasteltuna samalta.

Illalla menimme saunavuorolle, mutta silloin iski tenkkapoo. Saunan avain on samassa nipussa pyykkituvan avaimen kanssa, mutta saunan ovi ei auennut. Varmistin käyttäväni oikeaa avainta testaamalla, saanko pyykkituvan oven auki. Se onnistui.

Soitin sitten huoltomiehelle ja kuvailin tilanteen. Hän kysyi, käytinkö varmasti oikeaa avainta. Juu, vastasin, ja oikein vielä varmistin asian testaamalla uusiksi Nippu B:n molempia avaimia.

Nokkela lukija arvaa tässä vaiheessa, mitä seuraavaksi tapahtui.

Olimme jo luovuttamassa, mutta kokeilin kuitenkin vielä ronklata saunan lukkoa Nippu A:n avaimella. Ovi aukesi.


Sitten spekuloidaan.

Miten olen saanut Nippu B:stä siirrettyä avaimen Nippuun A? Sen on täytynyt tapahtua vasta sen jälkeen, kun tulin yöllä kotiin.

Kuitenkin pääsin päivällä pyykkireissulta takaisin kotiin käyttämällä Nipun A avainta. Lisäksi olen lähes varma, etten ole siirtänyt avaimia nipusta toiseen kuin kerran eli aamuyöllä.

Mitä ihmettä oikein tapahtui?

Irtohuomioita mökkeilystä

Asioita, jotka eivät varsinaisesti liity mitenkään toisiinsa:

  • Mökkielämä tarjoaa tiettyjä liennytyksiä sosiaalisiin normeihin. Silti aamuinen asu (lätsä, takki, bokserit, sandaalit) tuntui irvokkaalta, vaikka kukaan ihminen ollut näkemässä.
  • Tukevasti Ilmassa -ohjelmassa esitetyn määritelmän mukaan mökillä on hyväksyttävää käyttää teknologiaa, joka on koteihin levinnyttä laitekantaa yhden sukupolven jäljessä. Nykyään mökeillä voi silti olla digitelkkareita, tallentavia bokseja ja induktiolevyjä. Toveri J esitti lisämääritelmän, jonka mukaan mökille on hyväksyttävää tuoda laitteita, jotka joku muu on jo hylännyt. Täten — koska kodinelektroniikan kehitys on hidastunut mutta tuotevalikoimia uudistetaan pinnallisesti vähän väliä — mökille riittää jos jonkinlaista vimputinta.
  • Saunan suunnitelleelle Honkarakenteen insinöörille pitäisi myöntää design-palkinto, sillä lauteiden lautojen leveys ja välistys oli sellainen, että paikasta riippumatta perskannikka valahti niiden väliin kuin löysä pullataikina.

Modernin muuton ominaispiirteitä

Asioita joita olen tehnyt muuton jälkeen:

  • Postasin Instagramiin kuvia muuttolaatikosta löytyneistä hauskoista kirjoista.
  • En jaksanut vetää antennikaapelia toiseen huoneeseen television luokse, vaan tökkäsin Chromecastin töllön kylkeen. Broadcasting on niin 1900-lukua.
  • Etsin Facebookista paikallisen kirppariryhmän ja liityin siihen.