Archive for the ‘life/efil’ Category

Unessa on yli 140 merkkiä

Uneksin.

Luin internetistä kiinnostavan artikkelin, kenties mediaa käsittelevän, ja julkaisin siitä useita kiinnostavia otteita Twitterissä. Viestieni virta tuskastutti pni-sedän, joka totesi Twitterissä happamasti jotakuinkin milloin kaikki alkoivat suoltaa jatkuvasti tavaraa tänne.

Uneksin netiketistä.

Kun seuraavan kerran kyselylomakkeessa tiedustellaan, kuinka monta tuntia päivässä käytän nettiä, joutunen valitsemaan ruudun 24 h.

Julkaisupäivä 19.8.2013

Maailman parhaan Radiolabin pääjehu Jad Abumrad kuvaili taannoin äänien voimaa tarinankerronnassa tähän ikään:

Oh, yeah! If I just take noise to mean simply “sound without pictures”, if I do my job right, I can use words and sounds that are like words, or somewhere between words and music, to create images in your head. They’re so immediate and undeniable that literally those images will just pop into your head. But, those images don’t exist. You have to paint them, so I’m starting that process and you’re finishing it. It’s like I hand you the paintbrush and you finish the painting.

Minä luulen, että samantapainen ilmiö selittää poppisanoitusten toiminnan. Onhan monesti niin, että kovin banaalit ja yleisen tason sanoitukset tuntuvat yhtä henkilökohtaisilta kuin tarkkaan piirretyt ja yksityiskohtia vilisevät lyriikat.

Kun täydentää puuttuvat kohdat, ehkäpä vielä laulamalla mukana, jokainen vertauskuva tuntuu kertovan omasta elämästä.

Näillä saatesanoilla – Pariisin Kevät: Odotus

minä odotan
ovella hiljaa
minä odotan
ovella hiljaa
minä odotan
otan sinut syliin
eikä kukaan enää pääse
meidän väliin

Muisto vuodelta 1997

U2, paikka 104, 254 mk

Ei sillä että mulla olisi taipumuksena säilyttää kaikkea mahdollista.

Ehta suomalainen asiakaspalveluhenki

Kävin eilen koillis-Helsingissä vuokraamassa peräkärryn. Edellisen asiakkaan auton valmistelemisessa meni tovi, joten punapaitainen asiakaspalveluhenkilö pyysi odottamaan hetkisen.

Kun hän sitten istahti päätteen ääreen ja alkoi naputella tietoja, pääsi häneltä vilpitön huokaus: Vituiksi meni sitten tämäkin päivä.

Sydämeni suli. Ei saa muualla maailmassa tällaista palvelua. Ei tekohymyjä, ei turhia toivotuksia, vaan puhdasta asiaa ja peittelemättömiä tunteita. Niin on hyvä.

Uusi henkilökohtainen ennätys viimetinkaisuudessa

Viikonloppuna järjestettiin Uneton48-lyhytelokuvakilpailu. Elokuvat piti palauttaa usb-muistitikulla Kampin keskukseen sunnuntaihin kello 19.30 mennessä.

Vielä tuntia aikaisemmin olimme Keravalla keskustelemassa siitä, ehtiikö elokuvaa vielä viilata vai tallennetaanko lopullinen versio tiedostoksi nyt. Viimeinen juna, jolla ehtisi Helsinkiin, oli lähdössä asemalta 18.48. 500-megatavuisen tiedoston tallentaminen (eli siis videon renderöinti) kesti ja kesti, ja alkoi näyttää siltä, ettei se ehdi valmistua ennen kuin on liian myöhäistä. Autosta ei olisi apua, sillä Keravalta Kampin keskukseen ajaa yli puoli tuntia.

Tarvittiin siis varasuunnitelma. Joukkueemme oli siinä vaiheessa viisihenkinen, joten päätettiin, että kahden miehen iskuryhmä lähtee Helsinkiin. Otimme mukaan muistitikun, kannettavan tietokoneen ja 4G-datayhteyttä käyttävän iPhonen, jonka kautta pääsisimme nettiin Kampissa.

Siispä äkkiä reppu mukaan, ukot autoon ja autolla asemalle.

Ehdimme sinne juuri kun juna oli saapumassa raiteelle yksi. Samaan aikaan asunnolle jääneet ryhmän jäsenet keskeyttivät videon tallentamisen, vaihtoivat editorin asetuksia ja alkoivat tallentaa sitä uudestaan pienempänä versiona.

Olimme menossa Tikkurilan kohdalla, kun Keravalta soitettiin, että tiedoston lataaminen palvelimelle kestää vielä yksitoista minuuttia. Juna saapui Helsinkiin ajallaan. Loikkasimme ensimmäisinä ulos ja lähdimme pikamarssia kohti Kampin keskusta.

Narinkkatorin kohdalla puhelimet piippasivat tekstiviestin merkiksi. Antti kertoi tiedoston olevan nyt kokonaan palvelimella ja antoi osoitteen, josta sen saisi ladattua. Kello oli 19.18.

Kaksi minuuttia myöhemmin istuimme Kampin keskuksen aulassa ja tuijotimme tiedostonlatauksen edistymisestä kertovaa pikkuikkunaa.

1 min left

Palautimme kirjekuoreen sullotun muistitikun kello 19.26.

Väri ja eläin – ON TIME.

Edit: Tulin näin voitin -lyhärin voi nyt katsoa Vimeosta.

Kotikaupunkini yhdellä sanalla

Sunscreen-esseessä ja sen musikaalisovituksessa on kohta, jota mutustelen toisinaan:

Live in New York City once, but leave before it makes you hard
Live in Northern California once, but leave before it makes you soft

Mietin, mitä sanaa käyttäisin, jos New Yorkin tai Los Angelesin* tilalle panisi Joensuun. Tällä hetkellä valintani olisi frustrated.

Turhautunut siksi, että Joensuussa kasvaa – kasvoi? – ihmisiä, joilla riittäisi rahkeita vaikka mihin, jos vain heillä olisi enemmän tilaa opiskella, kokeilla ja saada rakentavaa palautetta. Kyseessä ei ole ollenkaan sama asia kuin polttava halu päästä pois pikkukaupungista, vaan turhautumista nykyisen ja kuvitellun olotilan väliseen ristiriitaan: jos täällä vain olisi vähän enemmän ihmisiä/keikkapaikkoja/elokuvateattereita, minustakin voisi tulla jotain. Tai näin mietin eilen, kun mutustelin jäätelöä Kauppakadulla.

Mitä sinä laulaisit kotikaupungistasi?

Edit: Lukija huomautti, että Los Angeles ei ole Pohjois-Kaliforniaa. Se on täysin totta. Syytän erheestä Joan Didionia (It was three years ago he told me that, and we have lived in Los Angeles since.)

ITE-innovaatio

Jos näet kuvassa rikkinäisen vaatekappaleen, olet auttamattomasti ajastasi jäljessä.

Sormikas

Todellisuudessa siinä nähdään uusin ITE-innovaatio: kosketusnäyttösormikas. Juuri tällaisia teknis-taloudellisia läpimurtoja Suomi kaipaa, jotta saadaan talous nousuun.

Seuraavaksi pitää keksiä, miten saan sukkahousut mukaan vekottimeen ja maailmanvalloitustuote on valmis.

Hyvin tärkeä ruokablogaus

Nimittäin!

Ranskis

Rainbow Crispy Longs -ranskikset olivat – yllättävää kyllä – nimensä mukaisia eli rapeita ja pitkiä. Oletettavasti rapeus on saavutettu kreosootilla tms. luomuhyödykkeellä, mutta aivan sama, sillä potut maistuivat paremmilta kuin pikaruokaravintolassa.

Suosittelen.