Emojin voima on sen epäselvyydessä

Facebookissa kysyttiin seuraavaa:

Olenko väärässä, jos mielestäni graafisten emojien käyttö on sama kuin latoisi Comic Sansilla?

Kiinnostava kysymys. Koska tämä on minun blogini, ajattelin ensin vastata toiseen kysymykseen.

Nythän on niin, että en ole käyttänyt hymiöitä pian pariinkymmeneen vuoteen. Ne ovat ärsyttäviä kilkuttimia, joiden käyttö on kääntynyt itseään vastaan.

Toteava lause, jota seuraa hymiö, ei tunnu vähemmän töykeältä kuin hymiötön versio. Itse asiassa siitä tulee päinvastainen olo: kirjoittaja tietää, että lause voi näyttäytyä loukkaavana, mutta sen sijaan että miettisi paremman tavan ilmaista saman asian, hän liimaa lausen häntään pari välimerkkiä ja jättää asian siihen.

Se on hanurista.

Sen sijaan emojit — siis nämä 🙌💈🐙 — ovat aivan eri epeleitä ja mahtavia juuri siksi, että niistä ei ota pirukaan selvää. Emojit ovat kuvakirjoitusta, joka operoi toisenlaisella abstraktiotasolla kuin kirjoitettu kieli. Kuvakirjoitus on ikonista eli merkit muistuttavat kohteita, joihin ne viittaavat.

Siksi kuvakirjoituksella on varsin hankalaa ellei tyystin mahdotonta ilmaista ajatuksia kuten ”toisinaan täällä sataa” tai ”kaikki lyhytkarvaiset koirat”. Kirjoittamalla se käy aika helposti.

Tästä liiallisesta tarkkuudesta seuraa paradoksaalisesti, että emojit ovat aina epätarkkoja. Yleensä munakoiso-emojilla 🍆 ei tarkoiteta munakoisoa vaan kikkeliä tai muuta fallista sojotinta. Koska emojit ovat epäselviä eli moniselitteisiä, niiden tulkitseminen vaatii mielikuvitusta niin lähettäjältä kuin vastaanottajalta ja on täysin mahdollista, että kumpikaan ei ymmärrä mitä toinen on tarkoittanut.

Miten hienoa!

Osin näistä syistä olen lisännyt Twitterissä nimeni perään kahvikupposen. En ole aivan varma, mikä ero on nimillä ”Olli Sulopuisto” ja ”Olli Sulopuisto ☕️”, mutta kiistatta jonkinlainen ero siinä on.

Noin muuten olen sitä mieltä, että emojien käyttö ei ole sama asia kuin Comic Sansilla ladottu teksti, koska emojien ulkoasu vaihtelee vekottimen mukaan. Joillain käyttäjillä emojit näyttävät Comic Sansilta, toisilla Helveticalta. (Okei, Arialilta.)

Atk-väliinputoajien vuosi 1979

Muutama amerikkalainen kirjoittaja on huomannut, että X- ja Y-sukupolvien väliin jää meikäläisen (vm. 1979) kokoinen reikä. Siihen kuuluvat ihmiset, joiden nuoruudessa tietokoneet alkoivat yleistyä, mutta tietoverkkoyhteydet olivat utopiaa. Kuulemma siitä seuraa, että kaltaisillani tyypeillä on yksi jalka molemmissa maailmoissa: muistamme analogisen kurjuuden mutta osaamme silti käyttää digitaalisen utopian välineitä.

(Onpa rasittavaa kirjoittaa me-muodossa. Yyyh.)

He ovat vain harmillisesti päättäneet valita ikäluokan ikoniksi Oregon Trailin, joka on Suomessa tuntematon peli.

Mielestäni parempi määre olisi Commodore 64 -sukupolvi. Siinäpä vekotin, joka yhdisti suomalaisia protonörttejä ikään ja sukupuoleen katsomatta. Nintendot ja Segat ovat jo hieman myöhempää kamaa.

Ja joo, tämä aihe on yksi pakkomielteistäni, kuten sukupolvikokemuskoneesta voi päätellä.

Hotelliaamiaisen historiallinen kaari

Hotelliaamiainen, 1. päivä: Ihanaa, niin paljon vaihtoehtoja! Ihan sama onko ruoka hyvää vai huonoa, silkka ylitsevuotavuus vie mukanaan.

Hotelliaamiainen, 2. päivä: Kriittisen jatkon paikka. Silloin kykenee ensimmäistä kertaa arvioimaan, miten aamiainen toimii omillaan, ilman ensijärkytystä 

Hotelliaamiainen, 3. päivä: Potentiaalinen pettymys. Juuri kun oli alkanut tottua rytmiin, jokin muuttuu. Kenties työvuorossa on toinen kokki, kenties myöhästymisen takia tarjottimet ovat puolityhjiä.

Hotelliaamiainen, 4. päivä: Turtumus. Aina tätä samaa. Taas rasvaista juustoa ja itse puristettua appelsiinimehua. Eikö sitä voisi saada suoraan purkista ja säilöyttynä? Taustalla soi easy listening -versio Final Countdownista.

Tilan muisti

Makuuhuone

Ensimmäinen ostamani asunto.

Paikka, josta lähdettiin Kätilöopistolle odottamaan ensimmäisen lapsen syntymää.

Paikka, josta kannoin vaikeroivan kissan kopissa lopetettavaksi Viikkiin.

Paikka, jonka remontin aikana yritin syödä lähipitserian kaikki annokset läpi aakkosjärjestyksessä.

Paikka, jossa totesin lautalattian hiomisen olevan turhauttavaa puuhaa.

Paikka, jossa melkein sain kaiuttimen piuhat kiinnitettyä seinään neljässä vuodessa (noh, takakaiuttimet ainakin).

Paikka, jossa olen asunut pidempään kuin missään muualla Helsingissä eli paikka, jonka identiteetti roikkuu minussa vielä tovin.

Ensimmäinen myymäni asunto.

Sukupolvialemmuuskokemus

Olen melko tyytyväinen kirjoitusnopeuteeni:

Testin kesto : 1 minuuttia
Nettonopeus: 526 merkkiä minuutissa(105 WPM)
Tarkkuus: 99%
Bruttonopeus: 531 merkkiä minuutissa

Onneksi olkoon, olet keskivertoa nopeampi kirjoittaja!

Kerran kävi niin, että pääsin seuraamaan vierestä, kun Oskari Onninen paukutti menemään näppäimistöllä. Tahti oli aivan hurja, vielä nopeampi kuin minulla. Mutta tilanne ei ole kovin paha, jos vain yksi tuntemani henkilö pieksää minut tässä lajissa.

***

Päivällä näin, kun nuorisolaissukupolven edustaja näpytteli kahdella peukalolla älypuhelimen kosketusnäyttöä. Tajusin, etten koskaan yllä samanlaiseen vauhtiin, sillä olen mekaanisen qwerty-järjestelmän uhri.

Nyt tunnen oloni pieneksi ja mitättömäksi, mikä on kaltaiselleni möhikselle ihan oikein.

Uutta musikkia vuodelle 2015

Elämä ilman musiikkia on hiljaista ja ankeaa. Siksi juuri nyt on oikea hetki tilata hipster hits 2015 -soittolista, jonne kokoamme kollektiivisesti kuumimmat kappaleet.

Niin, myös sinä olet tervetullut lisäämään biisejä soittolistalle, kunhan nämä ehdot täyttyvät:

biisien pitää olla julkaistu vuonna 2015, biisien pitää olla hyviä, yksi biisi per levy ja toisten lisäämiä raitoja ei sovi poistaa (ei vaikka samalta levyltä löytyisi mielestäsi parempi tapaus – omia valintojaan saa toki vaihdella).

Aiemmin: 2014, 2013, 2012, 2011, 2010, 2009 ja 2008.

Tiuku

Ulkoavaruuden muukalainen

Langattoman kotiverkkoni nimi on tiuku, vaihtoehtoisen taajuuden verkko on tiuku24, työhuoneenella verkon nimi on OG Tiuku ja kun teen puhelimestani wlan-tukiaseman, sen nimi on Phat Tiuku. En enää muista, miksi nimesin verkot kissani mukaan, sillä siitä on jo monta vuotta.

Kun Tiuku oli pieni, yksi sen lempinimistä oli ripulinheitin. Epäilin kissaa keliaakikoksi, sillä kuivamuona sotki sen mahan perinpohjaisesti. Ainakin kerran kävi niin, että eläin säntäili ympäri Kortepohjan soluasuntoani ja jätti jälkeensä vetisen kakkavanan. Sitä jäi muun muassa tietokoneen monitorin reunaan. Sittemmin vaiva parantui ja Tiuku söi mitä lystäsi, välillä läpinäkyviä muovikasseja, anopinkieliä ja muita tunnetusti hyödyllisiä ravinnonlähteitä.

Pienenä se ei ollut mitenkään erityisen seurallinen kissa. Kun Tiuku asusti puolisen vuotta vanhempieni luona Joensuussa, jossa se sai ravata pihalla juoksunarussa, epäilin sopeutuuko se enää ollenkaan kerrostaloelämään. Siitä tuli kuitenkin lempeä karvaturri siinä vaiheessa, kun erosin tyttöystävästäni ja Tiuku muutti Sonjan luokse asumaan. Jostain syystä pehmeän luonteen mukana seurasi myös ajoittainen tarve kuseksia huonekaluille.

Osittainen lista huonekaluista, joiden päälle Tiuku on virtsannut:

  • kaksi vihreää nojatuolia
  • kaksi sinistä nojatuolia
  • vanha sänky
  • uusi sänky
  • sohva (opittua: on melkolailla sama, kuittaako puhdistuskustannukset kotivakuutuksella vai kotitalousvähennyksellä — eroa on enintään parikymmentä euroa)
  • alakerran sohva Keravalla
  • Esan valkoinen karvalankamatto

Tältä pohjalta uskallan todeta, että elämässä on kivempiakin kokemuksia kuin kissan pissalätäkköön istuminen.

Tiuku kylvi viiksikarvojaan ympäri asuntoa. Yhdessä vaiheessa keräsin niitä sinitarramötikkään, mutta taisin sittemmin heittää sen menemään. Viiksen paksu pää on muuten yllättävän kovaa ainetta. Jos sillä painaa vaikka käsivartta, se pistää. Samoin keräsimme talteen kissankarvaa, ajatuksena kai että siitä voisi tehdä joskus villalankaa.

Kun näin kissan taas sikailemassa, kutsuin sitä saksaksi nimellä das Schweinkatze (die? der? mein Deutsch ist heikko) ja uhkasin tehdä siitä rukkaset. En laskenut uhkausten määrää.

Kissasta on paljon iloakin. En usko, että eläin varsinaisesti ymmärsi minua, mutta toki se tunnisti tutut ihmiset. Joskus, kun olin oikein surullinen, puristin kissaa sylissäni ja se saattoi kehrätä. Tiukun tarkoituksena tuskin oli lohduttaa minua, mutta niin siinä kuitenkin kävi.

Tiuku syntyi juhannuksena 1999. Luovutuspapereissa lukee Tessan raitapentu. Minun luokseni se tuli seuraavana talvena, kun alkuperäinen omistaja joutui luopumaan siitä poikaystävän allergian takia.

Kaksi tuntia sitten istuin Yliopistollisen eläinsairaalan pieneläinsairaalan tutkintahuone viidessä ja odotin että nukutusaine alkaisi vaikuttaa. Hoitaja tuli takaisin, ajeli Tiukun oikeaan etutassuun paljaan kohdan ja yritti pistää kanyylin sisään. Vanhan kissan verenpaineet ja suonet olivat niin hankalat, että lopulta hän vei Tiukun toiseen huoneeseen, jossa kollega sai ujutettua putken oikeaan kohtaan.

Sitten hoitaja puristi ruiskusta verenkiertoon ensin nukutusainetta ja sen jälkeen lääkkeen, joka sammutti Tiukun sydämen. Hän otti stetoskoopin ja kuunteli kissaa. Kello 22.34 sydän oli pysähtynyt. Kulmakarvaviikset väpättivät vielä. Se on kuulemma normaalia.

Tiuku oli 15,5-vuotias.

Uni yli kymmenen vuoden takaa

(Löysin arkistoista tällaisen. Kirjoitusvirheitä ei ole korjattu. Vuosi lienee 1999–2001.)

2. – 3. 5.

Alussa olin metallisen oloisessa rakennuksessa, pilvenpiirtäjässä tai varastotalossa. Jossain sen yläkerroksissa oli huone, jossa pidettiin oikeudenkäynti. Olin siinä mukana, tosin en syytettynä, asianajana tai tuomarina, mutta kenties jutun alullepanijana, siis ilmiantajana. Joka tapauksessa tiesin, että todistajanpöntössä istuva mies oli alien, muukalainen ulkoavaruudesta joka vain näytti ihmiseltä. Hän hallitsi kaikkia muita paikallaolijoita, ja minä olin ainoa joka tiesi sen. Se ei kuitenkaan ollut oikeudenkäynnin aiheena. Ihmiset olivat jonkinlaisessa zombie-tilassa, jossa muukalainen piti heitä syöttämällä heille jugurtin näköistä mömmöä. Kaikki vain hymyilivät ja heidän silmänsä olivat laajentuneet.

Yhtäkkiä muukalainen käski tuomaria ampumaan minut. Onneksi tuomari liikkui lumotussa tilassaan niin hitaasti, että ehdin väistämään, tai sitten hänen revolverinsa rulla oli osittain tyhjä. Joka tapauksessa jotain tapahtui, ja seuraavaksi muistan hakanneeni avaruusmuukalaisen päätä pöytään. Se hajosi ja muuttui vihreäksi limasotkuksi etupuoleltaan, ja ihmiset alkoivat kai herätä hiukkasen transsistaan, ja jatkoin alienin pään hakkaamista pöytään. Lopulta kaikki lähtivät juoksemaan ulos huoneesta, joka oli ilmeisesti räjähtämässä tai muuten vain muuttumassa vaaralliseksi. Yksi ihminen oli kerännyt alienista tullutta vihreää mömmöä pesuastiaan ja kantoi sitä kuin suurinta aarrettaan. Samalla vihreällä mömmöllä muukalainen oli pitänyt ihmisiä vallassaan.

Seuraavaksi muistan jahdanneeni kalanpyrstöistä naista, muukalainen hänkin, tilassa joka oli täynnä metallisia rakennuspalkkeja ja vettä. Tästä kohdasta minulla on todella hämärät muistot. Se vaikutti enemmän elokuvan trailerilta kuin ehjältä tarinalta.

Sitten päästiin varsinaiseen uneen. Olin pioneerileirillä Hansholmin saaressa Helsingin edustalla. Vaikka paikka ei näyttänytkään yhtään oikealta Hanskalta, tiesin sen olevan se. Leikimme siellä piirileikkejä, ja kaikki ihmiset olivat uskomattoman ilkeitä ja pahansuopia. Kukaan ei kysynyt minua mukaan leikissä, ihmiset tiuskivat minulle ja eräs pikkulapsi valehteli minun tehneen jotain ilkeää. Olin jo vihoissani silloin ja lapsen valheellinen kantelu oli viimeinen pisara.

Otin pojasta niska-perse-otteen ja lähdin kantamaan häntä kurinpalautukseen ohjaajien luo. Kesken matkan tuo ala-asteikäinen poika alkoi itkemään, ja minulle tuli siitä paha olo. Nostin pojan syliini ja lähdin juoksemaan kohti asuintelttoja, koska halusin viedä hänet äitinsä luo. Olin jo lähes teltoilla, kun huomasin äidin juoksevan perässäni. Jäin odottamaan ja kun hän sai meidät kiinni, annoin pojan huolestuneelle äidille. Tämä epäili vähän tarkoitusperiäni, mutta otti lapsensa ja meni pois.

Menin takaisin piiriin. Nyt siellä laulettiin jostain Chaplinin elokuvasta tuttua kappaletta, joka kyllä kuullosti We’ll Meet Againilta, Dr. Strangelovesta siis. Laulua johti venäläisessä sotilasasussa oleva keski-ikäinen mies, joka vaikutti olevan humalassa. Hän heilui kapelimestarina silmät kiinni, ja välillä lähes löi ihmisiä jotka alkoivat laulaa väärässä kohdassa. Se oli huvittavaa, sillä kukaan ei osannut sanoja, mutta se ei tuntunut miestä harmittavan, vain se jos joku avasi suunsa väärässä vaiheessa. Vieressäni ringissä heilui pitkätukkainen nainen, joka poltti minua vahingossa vasempaan reiteen pikkusikarilla.

Yhdessä vaiheessa se sama pikkupoika tuli viereeni. Hänellä oli mukanaan niin iso järjestelmäkamera, ettei se pysynyt hänellä edes suorassa käsissä. Poika alkoi itkeä kun kuvien ottaminen ei meinannut onnistua, mutta minua pikkuihmisen kova yritys hellytti ja hymyilin hänelle ja sanoin ”hyviä kuvia otit”. Hän piristyi siitä vähän, ei alkanut hymyillä mutta suu ei ollut enää mutrussa eikä kyyneliä valunut. Sitten pojan äiti tuli paikalle ja hymyili minulle, kun näki minun piristävää poikaa. Siitä tuli hyvä olo.

Laulu loppui, ja huomasin piirin keskellä olevan alastomia ja puolialastomia miehiä ja naisia kiemurtelemassa päällekkäin, siis aivan kuin jollain festivaalilla. Kapellimestari-uniformumies alkoi suihkuttaa sampanjaa heidän päälleen, ja yhä useampi loikkasi keskellä olevaan pinoon.

Word 307: Obstreperous

With its emphasis on what was seen as unacceptable public behavior—“untended behavior,” “obstreperous” behavior, “strange” and “unpredictable” behavior, in the words of Kelling and Wilson—broken windows seemed to be more of a psychological than a policial theory, a brainchild out of the lab of B.F. Skinner.

obstreperous (adj) 1: noisily and stubbornly defiant; 2: boisterously and noisily aggressive – source: ‘Broken Windows’ and the New York Police