Malcom Gladwellin keynote pyörii Winampissa. Se ei oikeastaan liity tähän kirjoitusharjoitukseen, mutta mainitsen sen kuitenkin. Onhan siinä tiettyä synkroniteettia.

Kirjoitan näin, koska innostuin eilen lukiessani esseitä. Kirjan nimi on Everyone can write. Minun ei pitänyt oikeastaan lukea sitä, sillä se ei suoranaisesti liity graduuni. Tai liittyy se — näin jossain viittauksen ko. kirjaan, mutta enhän minä enää muista, missä se oli tai mitä siinä sanottiin.

Joten luin kirjaa muuten vain.

Minun piti vain selailla sisällysluettelo läpi, mutta jäin koukkuun. Kirjoittajan esseet kirjoittamisen opettamisesta, omista kokemuksistaan ja sen sellaisista tuntuivat innostavilta. Erityisen innostavalta tuntui ajatus freewritingista, aktivoivasta kirjoitusharjoituksesta (kuten se jossain oli suomennettu). Olen minä sitä joskus kokeillut ihan yleisenä luovan kirjoittamisen metodina, mutta en ole mikään prosaisti. En ole koskaan ollut enkä varmaan ihan heti tule olemaankaan.

Minua vapaa kirjoittaminen kiinnosti keinona päästä alkuun gradun kanssa. Ongelmani on nimittäin siinä, että tahtoisin tehdä tekstianalyysiä, enkä jaksaisi millään tahkota kohdetekstiä läpi lause lauseelta. Mieluummin lukaisen sen pari kertaa läpi, teen suurpiirteisiä muistiinpanoja ja alan paukuttaa. Tähän asti se ei ole tuntunut… oikealta. Mutta Peter Elbow’n kehut vapaasta kirjoittamisesta asiatekstin siemenenä saivat minut innostumaan.

(Miksikö sitten kirjoitan tätä metatekstiä enkä graduani? Siksi, että tänään oli raskas päivä, enkä voi kirjoittaa lehtijutusta — mielessäni on Gladwellin plagiarismiartikkeli (ha! löytyihän se linkki!) — ellen ole ensin virkistänyt muistiani. Mutta heti huomenna, lupaan että teen se heti huomenna.)

Toinen asia joka pamahti mieleeni oli se, että freewriting saattaisi käydä myös bloggaamiseen. Eräässä esseessä kirjoittaja näytti esimerkkitekstiä. Se oli melko seurattavaa. Sitä oli suhteellisen helppo lukea. Minusta alkoi tuntua, että tuossa voisi olla keino oman blogihiljaisuuden ohittamiseen. Tahtoisin näet joka kerta tehdä syvällisen miniesseen aiheesta kuin aiheesta, mutta eihän siitä koskaan mitään tule. Lopputuloksena yleensä ei ole muuta kuin muutama draft-tilaan jäänyt merkinnän alku, pari lausetta ja pari linkkiä. Joten ehkä tämä olisi apu siihenkin.

Mietin tässä edelleen sitä, viitsinkö pistää nämä jutut AHBoSG:iin vai perustanko niille oman karsinan. Taidan tehdä ainakin aluksi niin, että luon näille oman kategorian ja piilotan ne alisivulle. Katsoo sitten myöhemmin, onko tarvetta muutoksille.

Mitä muuta? Olin päivällä töissä, tein telkkarijutun jonka aiheen perin toiselta toimittajalta, joka oli sairastunut. Ei siis ole mikään ihme, että jutusta ei tullut erikoinen. Se koski TET-harjoittelua. Jos olen siinä johonkin tyytyväinen, niin siihen että sain oppilaiden kommentteja käytettyä. Journalismin tekeminen, etenkin televisiojournalismin, on hankalaa, mikäli kohteet elikä haastateltavat eivät osaa puhua 15 sekunnin soundbitejä. Yläasteikäiset eivät yleensä osaa, mutta he puhuvat muuten kyllä kiinnostavasti. Pirullinen media.

Iltapäivän tai siis illan vietin jurputtaen aiheesta blogit ja kansalaisjournalismit, jonka jälkeen rentouduin tovin Daily Show’n parissa. Eivät olleet parhaita jaksoja ikinä, mutta Colbertin ”colored people”-insertti oli aivan loistava.

Sen jälkeen tulin suunnittelemaan kaverin kanssa, mihin aikaan lähdemme Lutakkoon YUP:n keikalle. Yritin udella aikaa irkissä yhdeltä tutulta jelmulaiselta, mutta mies oli jossain muualla. Niinpä ylitin kroonisen puhelinpelkoni ja soitin ventovieraalle ihmiselle. (Pelkään puhelimia ihan tolkuttomasti. Okei, en tolkuttomasti – pikkaisen. Roolissa toimiminen helpottaa, eli toimittajana osaan kyllä soitella. Mutta jos pitää hoitaa omia asioita soittamalla ventovieraalle… brr!) Showtime on kuulemma yhdentoista maissa, lämppäriä kun ei ole.

Tämä on toinen YUP:n keikka viikon sisään. Sattuneesta syystä bändi heitti harjoituskeikan viime viikolla, ja keikalle pääsi tällä varsinaisen tsembalon lipulla. Joten sain kerrankin mahdollisuuden kuulla uudet biisit ensin liven ja sitten vasta levyltä. Levyhän kuulosti sitten vallan mainiolta, joten on ihan kiva verrata niitä nyt toisinkin päin.

Ranteeseen koskee ja Break Reminder tuossa jo huuteleekin, että pidä tauko. Napsautin munakelloon kirjoitusajaksi varttitunnin, kun en ollut ihan varma että riittääkö kymmenen. Tai oikeastaan minua epäilyttä tuon munakellon tarkkuus. Luulen että vartti on todellisuudessa kymmenen minuuttia ja risat.

Täytyy sanoa, että olen keskittynyt kirjoittamiseen siinä määrin intensiivisesti, että en ole ehtinyt kuunnella Gladwellin alustusta yhtään. Pitänee yrittää joskus toiste. Kun ei ole iPodia eikä mitään kloonia, ei ole helppo löytää aikaa taustakuuntelulle. Autossa se kyllä onnistuu, radioni on pysyvästi viritettynä Radio Peilille — tai jos sieltä tulee ohjelmaa kielellä jota en ymmärrä, Ylen Ykköselle (paitsi että siihen aikaan sieltä tulee yleensä klassista).

Viisari on abaut minuutin kohdalla. Mitä ehdin sanoa minuutissa? En tiedä.

Paidastani puuttuu nappi, yksi nappi. Laiskottaa sen verran, etten ole jaksanut korjata sitä. Tai ei korjata, vaan viitsinyt.

Se vielä tuli mieleen, että tämähän on kuin Jarnon kirjoitettu radio-ohjelma. Kello soi jo hetki sitten, kirjoitan tätä jälkitikityksillä. Ja lopetan nyt.


Rikoin freewriting-sääntöjä sen verran, että korjasin jälkikäteen asia- ja (pahimmat) kirjoitusvirheet, ja lisäsin läjän linkkejä.

Pystyykö tätä lukemaan, ts. onko ymmärrettävyysaste riittävän suuri?

Aiemmat versiot:

There are no revisions for this post.