Olen perustanut kavereille pienimuotoisen elokuvakerhon, jossa ei ole oikeastaan mitään muuta kerhoutta kuin se, että päätin kutsua sitä sellaiseksi. Keväällä Kino Tappio (nimen lähde on kaikille joensuulaisille ilmeinen) järjesti kolme ja puoli näytöstä. Hömppäteattereiden parhaita perinteitä kunnioittaakseen Kino Tappio on teemoitettu double feature -ilta.

Kino Tappio 1

Teemana oli jenkki-indie ja leffoina King of California sekä The Nines.

Ensinmainittu on tarina hullusta (Michael Douglas poikkeuksellisen hienossa vedossa) miehestä, joka jahtaa kadonnutta aarretta. Tai sitten se on tarina siitä, että hulluus pistää perhesiteet tiukalle. Tai se saattaa olla tarina jostain muustakin, mutta joka tapauksessa se on sopivan pienimuotoisesti ja vapaa-ajattelevaisesti elikäs luovasti kirjoitettu & toteutettu pätkä. Nauratti aika paljon, vaikka ehkä välillä ei olisi pitänyt.

Jälkimmäinen on käsikirjoittajana kunnostautuneen John Augustin esikoiselokuva ja episodinen mindfuck. Sen ensimmäinen ja toinen osa rakentavat mysteerin, jota kolmas ja viimeinen ei ehkä pysty täysin lunastamaan. Kyse ei ole varsinaisesti siitä, että peli jäisi auki, vaan pikemminkin päinvastoin – Augustin idea on loppujen lopuksi kenties liian banaali, liian pieni tällaisen hössötyksen aiheeksi. Mutta oliko se parempi kuin vaikkapa Charlien enkelien kakkososa? No tuota… joo.

Kino Tappio 1,5

Teemana oli eiku ei järjestetä tänään ja kun Pasi sitten kuitenkin ilmaantui, niin katsottiin Caché. Kas tässäpä Ideaelokuva, siis sellainen, jota on mahdoton katsoa ilman että on piinallisen tietoinen ohjaajasta ja hänen viritelmistään. Syyllisyyttä ja vastuuta Haneke-setä tässä jahtaa, sillä kaikilla meillä on tahra menneisyydessämme, vähintään kollektiivisesti.

Oikeastaan itse leffaa enemmän minun tekee mieli puhua levyllä olleesta reilusta puolituntisesta haastattelupätkästä, jossa herra raiskaan katsojani itsenäisyyteen kertoo Ideoistaan. Erityisesti jäin miettimään sitä, kun hän selitti tahtoneensa elokuvalle mahdollisimman läpinäkyvän tyylin: ei nopeaa leikkausta, ei hurjia kamera-ajoja, ei musiikkia, jne. Tarkoituksena oli minimoida elokuvallisuus ja maksoimoida Idean välittyminen, mutta mielestäni siinä ei aivan onnistuttu.

Kas kun jos ajatellaan, että elokuvanteon hollywoodilainen kuvakerronta on jatkumo, jonka toisessa päässä ovat yhdellä otolla ja staattisella kameralla kuvatut pätkät ja toisessa päässä cgi-hypernopealeikkaus-steadicam-whatchamacallit-sillisalaatit, niin Caché ei suinkaan sijoitu neutraaliin paikkaan keskivaiheille, vaan huomattavasti lähemmäksi minimalistista päätä. Niinpä katsojan huomio kiinnittyy elokuvan muotoon enemmän kuin mitä vähän tiuhemmin silputun leffan kanssa kävisi.

Esimerkkinä vaikka Cachén pitkät, pitkät otokset: minä ainakin tulkitsin niiden olevan jonkinlaisia metamerkkejä katselemisesta, siis ikään kuin muistuttamassa katsojaa siitä, että nyt muuten katsot parhaillaan tätä. Onhan katseleminen – passiivisuus – yksi Cachén tärkeimmistä elementeistä; elokuva alkaa pitkällä, liikkumattomalla kuvalla, joka tuijottaa pääparin asuntoa.

Kino Tappio 2

Teemana zombiet, elokuvina Fido ja Les revenants.

Fido sai alkunsa lyhäri-ideana, joka ymmärtääkseni jäi toteuttamatta, kun kaverit alkoivat kerätä rahoitusta pitkää leffaa varten. Elokuvan 1950-luvun vaihtoehto-Yhdysvalloissa zombiet on saatu kesytettyä teknologian keinoin vaarattomiksi kotiorjiksi. Vähän kun silmiä siristää, niin homman voi lukea vertauskuvana ihmisoikeustaisteluille, semminkin kun pääosaperheen poika ottaa ja ihastuu uuteen orjatsomppariin. Jälleen kärsitään turhankin nokkelasta premissistä, sillä homma ei oikein etene tätä alkuoivallusta pidemmälle. Muutama splattisvitsi on saatu mukaan, eikä siinä ole mitään vikaa, sillä zombielapsien päältä autoileminen on aina hauskaa.

Les revenants eli They came back on zombiekuva vain jos genremääritelmää venytetään äärimmilleen. (Tai jos olennaisena pidetään yhteiskunnallisten allegorioiden esittämistä, niin mitään ongelmaa ei ole.) Kun kuolleet palaavat takaisin, ei heitä kiinnosta aivojen syöminen vaan… tai siis heitä ei kiinnosta mikään. Ranskalaiset ovat siitä kunnollista väkeä, että he tahtovat integroida epäkuolleet takaisin yhteiskuntaan ja tarjoavat apua sitä tarvitseville. Vaan mitäpä kuolleet tahtovat? Siitä ei ota selvää oikein kukaan. Varsinainen jännite tulee kuitenkin ole varovainen mitä toivot tai se voi toteutua -tyyppisestä ajatusleikistä: kaikkihan me kaipaamme edesmenneitä lähimmäisiämme, mutta osaisimmeko ottaa heidät takaisin? (Posthumanisteilla olisi tähän varmaan sanansa sanottavana.) Diggasin.

Kino Tappio 3

Teeman piti olla vihaan perhettäni, mutta se jäi vähän puolitiehen. Elokuvina Margot at the Wedding ja Black Snake Moan.

MATWissa Nicole Kidman esittää äärimmäistä mulkeroa, maailman vittumaisinta tyyppiä, koko kaikkeuden kammottavinta kusipäätä. Hän manipuloi ja luikertelee ja väistää vastuuta ja uskoo tai ainakin esittää olevansa viaton uhri. Elokuvaa tulee katsottua jossain määrin Noam Baumbachista kertovana tositarinana, vaikken tiedä, onko moiselle luennalle perusteluja. Koko homma on kiehtova kuten kolari ja samalla tavalla puistattavakin. Että haluaako sitä nyt välttämättä viettää aikaa edes virtuaalisesti moisen äpärän kanssa?

Black Snake Moanissa Jacksonin Samppa ottaa hellään huomaansa seksiriippuvuudesta kärsivän Christina Riccin ja jos tuo ei saanut sinua hihittelemään vähämielisesti, niin saatat olla väärässä paikassa. Vakavaa draamaa tässä viritellään, mutta hahmot jäävät kyllä liian pinnallisiksi tai stereotyyppisiksi. Komea ulospano, tosin kenenkään ei ehkä koskaan tarvitse nähdä yhtään elokuvaa, jossa Samppa esittää karismaattista Samppaa. Pulp Fictionista on yli kymmenen vuotta, so get over it (ja tämä on suunnattu yhtä paljon roolittajille).

* * *

Kino Tappio aktivoituu jälleen, kunhan saadaan laatikot purettua. Suunniteltuina teemoina ovat ainakin stuntmiehet, dokkarit, 1970-luvun Hollywood ja salaliitot.

Aiemmat versiot:

There are no revisions for this post.