Ajattelin julkaista joka maanantai artikkelin, jossa paljastan tyhmyyteni. Mitä opin lukemalla -sarjan on tarkoitus toimia eräänlaisena laajennettuna kommenttina linkkilistan kiinnostavista jutuista poimituille faktoideille.

Ensimmäisenä on ambient awareness, jolle joku sosiologi voisi kertoa pätevän suomennoksen. New York Timesissä julkaistiin taannoin Clive Thompsonin juttu Brave New World of Digital Intimacy, joka on kokonaisuudessaan oikein kiinnostavaa luettavaa. Siinä Thompson yrittää selittää, miksi ihmisten arkipäiväiset puuhailut kiinnostaisivat ketään.

Kyse on siis siitä, kun minä kirjoitan internetiin aamukahdeksalta miksi olen hereillä? Thompsonin mukaan tämä ambient awareness eli yletön yhteys online-maailmassa toimii samalla tavalla kuin jonkun vieressä haahuilu: sitä huomaa toisen toimista kaikenlaista, kuten vaikka kehonkielen, huokailua ja irtokommentteja. Muistatte varmaan vanhan valituksen siitä, että sähköpostiviestintä johtaa lähes aina väärinkäsityksiin ja riitoihin. Ambient awareness on eräänlainen vastalääke sille.

Toinen osa ambient awarenessia on se, että yksinään viestit ovat arvottomia. Thompson kertoo Twitter-mikroblogipalvelua käyttäneestä ihmisestä, joka ei alkuaikoina saanut tolkkua koko härpäkkeestä. Ihmiset kirjoittivat banaaleja asioita voileivistään, kynsienleikkuusta ja pahoinvoinnista. Vasta kun viestejä oli seurannut pidemmän aikaa, alkoi niistä hahmottua jonkinlainen kokonaiskuva: ihmisten päivärytmit, sairauden kulku ja hyvät päivät töissä näkyivät jatkuvasti päivitettävässä Twitterissä aivan eri tavalla kuin päivittäisissä blogipostauksissa tai puheluissa (ja kuka soittaa pikkuserkulleen, että on tekemässä tänään meetvurstileipää?).

Thompsonin käyttämä vertaus on pointilistinen maalaus: yksinään pisteet ovat vain pisteitä, mutta yhdessä niistä muodostuu yllättävän hienovarainen muotokuva. Ambient-tietoisuus toimii kuin telepatia – haastateltava luonnehtii sitä jokapäiväisen elämänsä yllä leijuvaksi näkymättömäksi ulottuvuudeksi.

Viimeinen ja tavallaan tärkein pointti jutussa on tämä: ilmiötä on erittäin hankala ymmärtää, ellei ole kokeillut sitä itse. Vieraan ihmisten Twitter-sivun tai Facebook-päivitysten seuraaminen ei ole kiinnostavaa, koska se vaikuttaa höpöttelyltä. Mutta kun sitä katsoo päivän, se alkaa tuntua novellilta – kuukauden, ja se on romaani.

Tässä nimenomaisessa artikkelissa hienoa oli se, miten Thompsonin artikkeli antoi nimen ilmiölle, jonka olin omista nörtteilyistäni tunnistanut, mutta jota en osannut kuvailla. Nyt osaan.

Aiemmat versiot:

There are no revisions for this post.