Archive for the ‘arviot’ Category

Vuoden 2007 jämäleffat, osa 5

Tässä satsissa on puolestaan reippaanlaisesti R&A-kamaa.

Genko Sedi saa minut lähinnä toistelemaan Villen sanoja, sillä olihan se selvä pettymys mihin tahansa Hayao Miyazakin ohjaamaan elokuvaan verrattuna. Paitsi ehkä Lupin the 3rdiin, joka sekin oli taas toisaalta kaikessa höpsöydessään viattoman valloittava, kun taas tässä pönötetään pirun ahkerasti ja kaikki on niin kauheaa, että henki kaikkoaa leffasta jonnekin kauas.

Band’s Visit oli saanut osakseen paljon hehkutusta. Se voi johtua siitä, että tarina oli surumielinen mutta toiveikas, näyttelijät hyviä ja toteutus lakonisen hauska. Esimerkiksi.

Satoshi Konin Paprika räjäytti hahmojensa tajunnan ja mukavahan sellaiseen oli loikata mukaan. Elokuva tuntui sopivan hyvin valkokankaalle, vaikka tietenkin siinä olivat mukana normaalit animekerronnan piirteet (pannaukset, puhuvat päät, maisemakuvat). Kauhutunnelmissa oli jotain lynchiaanista, sanoisin. Tarina kasvoi loppua kohti sellaisiin mittoihin, että tanner tömisi ja aitaa kaatui. Tällaiselle tarinalle se on pelkästään ja ainoastaan hyve: hissuttelu ei olisi sopinut töttöröö-univarkaisiin laisinkaan.

This Filthy World projisoitiin mustavalkoisena. Rivoihin viiksiinsä pukeutunut John Waters puhui hyvän maun rajoista ja muusta sellaisesta. Viihdyttävä tuokio, joskin ehkä nauroin vähän vähänlaisesti. Siis ollakseen standuppia.

Mainion kiehtova My Kid Could Paint That alkaa pohdintana modernin taiteen ja taiteilijuuden luonteesta, mutta morffaa matkan varrella mediatutkielmaksi ja tuo vielä myöhemmin peliin dokumentaristin itsensä, kun tämä alkaa pohtia ääneen suhdettaan kohteisiinsa. Meikäläiseen täysin uppoavaa kamaa, etenkin kun ihan satavarmaa selitystä ei missään vaiheessa tarjota. (Epäilen muuten, että kaksi kelaa oli vaihtanut paikkaa keskenään tai sitten leffaan oli tehty aika rohkea flashback- ja flashforward-kombo.)

Kahdesta peräkkäin katsomastani brittileffasta This Is England veti pidemmän korren. Ala-aste, Falklandin sota, skinijengin vetovoima – kaikki tuntui autenttiselta silleensä uskottavuuden kannalta. No, pääjehun paluu vankilasta käynnistää vähän rajumman ja siten epäuskottavamman juonen, mutta kokonaisuus pysyi miusta silti hienosti paketissa. Pääosan esittäjälle Thomas Turgooselle isot aplodit hienosta suorituksesta.

Se nuijempi tapaus oli London to Brighton, jossa ollaan niin ghettoa ja niin huumerikollista ja niin aristokraattia, että plaah. Toteutuskin tuntui jotenkin pakotetummalta, kattokaa ny ko tää on jännää, kun taas This Is Englandin ulkomuoto on paljon neutraalimpi.

Crank ahihhihi sddhshahhasidh. Melkein yhtä hyvä kuin Rambo 3 ja vähintään yhtä mauton.

Paris, je t’aime sisälsi pari mainiota osiota, kuten Coen-veljesten kohtaus metroasemalla, mutta kokonaisuus oli aika sen siliän yhdentekevä.

Kirjaa lukemattomana Atonement oli minusta mahtava. Leffaa on toisaalta kehuttu jäätävyydestään ja toisaalta haukuttu samasta syystä. Minusta se tuntui vain elokuvatodelliselta brittiläisyydeltä ja kerronnan clue oli sen verran tiukka, että olo oli kuin Caesarilla maaliskuun 15. iltapäivällä.

Vuoden 2007 jämäleffat, osa 4

Tähän pätkään mahtuu näemmä monta oikein mainiota elokuvaa.

Norjalais-ruotsalainen Salmer fra kjøkkenet oli symppis periodikomedia miesten välisestä ystävyydestä, joka on tietenkin mieltäni ikuisesti lämmittävä aihe. Siis että miesten ei tarvitse bondata tappamalla musulmaaneja tai jollain muulla hienolla tavalla, vaan olemalla vain ystäviä. Toteutus oli hillityn tyylikäs, vaikka tarinassa ehkä joitain klisepisteitä onkin. Vähäeleiset näyttelijäsuoritukset toimivat hyvin samalla sekä koomisina että dramaattisina.

Olen usein miettinyt (ihan tosissaan!), että milloin elokuvaa voi sanoa hyvin tai huonosti ohjatuksi. Nyt uskallan sanoa, että Pelon maantiede oli tosi hyvin ohjattu – ja/tai käsis oli sovitettu hyvin. Siinä ei ollut tyhjäkäyntiä, näyttelijäsuoritukset olivat jämäköitä, kuvankäyttö ei pelkästään toistanut tekstiä ja sivuosiin oli saatu vetoa, mikä on minusta aina mainio merkki, sillä uskottavan hahmon luominen muutamalla replalla ja kohtauksella on tosi tosi hankalaa. Juoni oli ehkä osin vähän kliseinen, mutta siihen mahtui paljon mahtavia hetkiä, niin pelottavia kuin hauskojakin.

Grizzly Man on loistava, loistava, loistava. Se on mahtava dokumentti ihmisen ja luonnon suhteesta ja lisäksi se on mahtava elokuva Werner Herzogista, joka tuntuu jotenkin aina löytävän itsensä oloisia kohteita.

Hääjuhla tuntuu jotenkin hapuilevalta, Ang Lee on petrannut myöhemmin. Aihekaan ei ehkä niin raflaava enää nykyään kuin aikoinaan.

Tupakkatytöt on hieno dokkari. Miten koomiselta kuulostaakaan urapsykologin musta on valkoista -flippaus hänen puhuessaan ”mahdollisuuksista, joita avautuu”. Tupakkatytöt muistuttaa, miltä työttömäksi jääminen tuntuu, vaikken edes ole varsinaisesti kokenut sitä. (Pieniä kuolemia on vapaan toimittajan arki täynnä.) Tosin kun on akateeminen, nuori eikä lähipiirissä ole kukaan joutunut tuolla tavalla tyhjän päälle, niin ei täysin voi ymmärtää, mutta tunne välittyy empatian kautta.

Saippuaprinssi on vähän hutera kokonaisuus, mutta käsikirjoittajien lätkiminen oli minusta hauskaa. Oletan, että leffan narratiivi itsessään on myös jonkin sortin saippuaoopperavitsi, mutta ei se silti oikein jaksanut huvittaa. Ylinäytteleminen oli kivaa.

Les Vacances de Monsieur Hulot sisältää käsittämättömän hienoja visuaalisia gageja, joiden keksimiseen vaaditaan kyllä kansainväliset ISO-standardit ylittävää neroutta. Kokonaisuus on ehkä vähän epämääräinen, tai siis että tarina tuntuu toimivan lähinnä runkona, johon voi ripustella hassuttelukohtauksia, mutta kun ne hassuttelut ovat näin hienoja (sorsastaminen, auto, pyörätuoli), niin en minä ainakaan kehtaa valittaa.

Stardust huutaa jatkuvasti olevansa taianomainen. Näyttelijät näyttelevät, lavasteet ovat lavasteellisia, musiikki pauhaa. Jos elokuva osaisi puhua, se sanoisi HEI KATSOKAA ME OLEMME TOSI MAAGISIA ME RATSASTAMME LÄPI TOSI HIENOJEN MAISEMIEN WHUU WHII WHAA. Ei näin.

Michael Mooren työskentelytapoja vahvasti dissaava Manufacturing Dissent on heikoimmillaan, kun se käyttää samoja jippoja, joista dokkarin tekijät syyttävät Moorea. Ihan päteviäkin pointteja on mukaan mahtunut, mikä saa ihmettelemään, mistä tuo omilla aseilla -ratkaisu johtuu. Synnyttäähän se kieltämättä ironiaa kerronnan metatasolle, mutta onko se nyt sitten tarpeeksi hyvä vitsi?

Puhelinpalveluiden Intiaan sijoittamisesta kertova John & Jane sisältää liikaa henkilöitä ja on minun makuuni turhan maalaileva. Sattumoisin New Yorkerissa kirjoitettiin täsmälleen samasta firmasta (Office Tiger). Okei, sen näkökulma oli myös vahvemmin perustajissa, mutta silti.

Vuoden 2007 jämäleffat, osa 3

Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer on jokseenkin yhtä huono kuin edeltäjänsäkin.

Bringing Up Baby oli pirskutan hauska. Etenkin Hepburnin esittämä Susan Vance oli mieleeni, koska hän ei alistunut todellisuuden pikkumaisille vaatimuksille, vaan luotti sokeasti itseensä. (Se saattoi tuoda mieleeni jonkun oikean ihmisen, mutta ei nyt mennä siihen tässä) Plussaa dynamiikasta eli siitä, että herra Cary ”leuka” Grant jää alakynteen. Romanssikin toimii, koska älyttömältä tuntunut suhde vaihtaa suuntaa vasta aivan elokuvan lopussa, ts. sen annetaan muhia rauhassa (vrt. Ninotchka). Mielipidevaikuttaja H. Block on muuten kanssani varsin eri mieltä näiden kahden leffan keskinäisestä kiinnostavuudesta.

To Be or Not to Be flippaa hienosti miehen roolin nyhjykästä neroksi. Sitä paitsi lopetus on aivan mahtava. En sitten tiedä, miten uskaliaalta natsien vastaiset saarnat enää nykyään vaikuttavat, mutta nekään eivät hypi mitenkään mahdottomasti silmille. Vedenpinnan yläpuolelle jää tämä, kyllä maar.

I Hired a Contract Killer sisältää teh ultimate Aki Kaurismäki -replanAnteeksi, en ole tottunut puhumaan. Léaud istuu oikein hyvin kaurismäkeläiseksi epäprotagonistiksi ja lisäksi myönnän hänelle erikoismaininnan siitä, että Sami Kero näyttää samalta.

Ungdommens Rådskap eli Kova nuoruus oli Uudessa Kinossa näytetty dogma-dokumentti norjalaisesta koulun kymppiluokasta. (Veppisivuilla muuten puhutaan 80-minuuttisesta elokuvasta, eli olikohan kyseessä joku tv-edit?) Joka tapauksessa siihen oli saatu rakennettua mainio tarina, joka näyttää alussa täysin ennalta-arvattavalta ja stereotyyppiseltä, mutta vaihtaa kuitenkin suuntaa. Loppu oli sitä paitsi sydäntälämmittävän toiveikas.

Ice Age 2 oli parhaimmillaan silloin, kun sanat jätettiin sikseen ja keskityttiin fyysiseen komediaan. Ehkä hieman paradoksaalista on, että vaikka leffan ulkoasua oli selvästi isolla vaivalla viritetty realistiseksi (karvat, vesi, valo), parhaat kohdat olivat kauimpana realismista (orava jäärengas kaulassaan, eläimet tasapainoilemassa lohkareilla).

Peten luona nähty Breach oli ensimmäinen HD-leffa meikäläiselle. Se meinaa sanoa, että teknisestä puolesta ei ole napisemista. Tarina oli ihan jännä ja ostin näyttelijäsuoritukset, etenkin aina hauskan Chris Cooperin äksynä petturina. En täysin tajua, mikä tässä on saanut Amerikan kriitikot innostumaan, mutta ehkä se on se ”teattereissa oli kaikkea kuraa ja te missasitte tämän” -aspekti. Universal on muuten pistänyt leffan käsikirjoituksen nettiin.

Birth on elokuva, josta haluaisin pitää enemmän kuin teen. Se on kauniisti ohjattu, kuvattu ja leikattu. Näyttelijöiden kasvoille annetaan paljon tilaa ja aikaa, kohtauksia ei pätkitä pakonomaisilla reaktiokuvilla. Musiikkia ei käytetä alleviivaamaan jokaista toimintaa ja tunnetta. Kameratyöskentely on rauhallista ja siksi itsevarman oloista. Jonathan Glazer kelpaakin vastatodisteeksi niille, joiden mielestä musiikkivideotausta tarkoittaa, ettei ohjaaja ymmärrä tarinankerronnan päälle.

Mutta kun ongelmiakin on. Juoni on omaan makuuni liian hömppä ja liian reikäinen, vaikka normaalisti arvostankin aukkoja narratiivissa, sillä eivät ne Hollywood-leffoissa koskaan ole kovin suuria. Pulma on siinä, että Nicole Kidmanin hahmon reaktiot kuolleista palanneeseen mieheensä eivät yksinään ole niin kiinnostavia, että ne kannattelisivat koko elokuvaa. Se näkyy siinäkin, että lopetuksen epäselvyys saa kiinnostuskäyrän heti nousemaan. Cameron Bright on luontaisesti karismaattisen oloinen kaveri, mutta hänen epänäyttelemisensä käy varsin pian yksitoikkoiseksi ja tylsäksi. Enkä sitä paitsi suostu uskomaan, että Kidman voisi ihastua eroottisesti kymmenvuotiaaseen. Too creepy.

Aiheesta kiinnostuneiden kantsii lukea Robert C. Cumbow’n Why Is This Film Called Birth? ja Sergio Leone and the Infield Fly Rule -blogin merkintä The Mystery of Birth.

Molvern Callar oli (muistaakseni) tunnelmallinen ja kauniin pienieleinen elokuva.

Darwin’s Nightmare on mahtava, mahtava & mahtava. Siitä tuli jopa pikkaisen paha olo, kun näki miten perseestä asiat voivat olla. Suosittelen dokkareiden ystäville ja etenkin niiden vihaajille. Leffan saa halvalla vaikka DVD Pacificista.

Vuoden 2007 jämäleffat, osa 2

Näemmä tänne leffalistan jalkoihin oli jäänyt roikkumaan myös yksi kaveri, joka kuuluisi tuonne tv-merkinnän puolelle: Suomessakin töllöstä jo tullut The Thick of It on takakansitekstinsä Office + Yes Minister, ja kerrankin takakansiteksti pitää paikkansa. Fiksuja ja hauskoja komedioita ei ole koskaan liikaa, vaikka nauruja/minuutti-tahdissa tämä ei ehkä ihan Officelle pärjääkään.

Takaisin asiaan:

A Brief History of Errol Morris kertoo hauskasti ja miellyttävän yksinkertaisesti Morrisin taustoista ja elokuvista.

Black Sheep ei ole niin villi kuin se voisi olla. Ehkä on epäreilua pitää Peter Jacksonin splattereita vertailukohtana, mutta niin joka tapauksessa teen. Zombielammas-konsepti on paperilla mahtava, mutta kliseitä ei pilkata tarpeeksi eikä mössöpuolella mennä tarpeeksi mössöksi. Hö.

Riot On on aivan julmetun rasittava. Ensinnäkin haastateltavina ollessaan kaverit tuntuvat esittävän koviksia (I’m looking at you, Halakalalax) sen sijaan, että olisivat vain reilusti itsenään. Toisekseen kuvalliset temput tuntuvat aluksi rasittavilta, sitten yritin hyväksyä ne hauskoina oivalluksina, kunnes lopulta tajusin, että ne ovat vain perkeleen rasittavia.

Jos Ninotchka on Garbon uran hauskin komedia, en halua nähdä enää yhtään Garbon komediaa. Romanssipuoli tuntuu täydellisen yhdentekevältä, koska kivikasvoinen Ninotchka humpsahtaa yhdessä illassa pimeälle puolelle. Tosin myönnettävä on, että meno muuttuu hauskaksi aina kun kommarikolmikko pääsee toheltamaan. Tähän elokuvaan liittyy myös legendaarinen (okei, ei ole legendaarinen) videoklippi Garbo vs Sulopuisto.

Alkuperäisen Godzillan olisi voinut jättää katsomatta, sillä kyllähän nämä troopin kaikki perusjutut ovat jo tuttuja seuraajista. Aukkojen tökkiminen elokuvan logiikkaan on vähän kuin ampuisi neliraajahalvaantuneita delfiineitä vesitynnyristä, mutta… happipommi poistaa vedestä hapen, mutta eikös silloin jää jäljelle vain vetyä? Sellaista mietin katsoessa, että missään ei panna paikkoja niin paskaksi kuin japanilaisissa katastrofielokuvissa. Houkuttaisi lukea tätä Japanin ydinpommitusten kautta jonkinlaisena kollektiivisen trauman käsittelemisenä, mutta mitenkäs silloin tulkitaan yhdysvaltalaiset katastrofikuvat? (Sitä paitsi hahmot tekevät aika lailla eksplisiittiseksi, että Godzilla on paha homma ja muistakaas vaan vetypommeja. Ei siinä paljon jää piilotetulle vertaukselle tilaa.)

Rambo 3 on aika tyhjentävä elokuva, joten kirjoitin siitä lyhyesti Aviisiinkin. Tuohon tarvinnee lisätä vain se, että havaintojeni mukaan Sylvester Stallonella on kaksi ilmettä: rento ja jännittynyt. Siitä saakin sitten Kuleshov-efektin avulla aikaan vaikka kuinka monenmoista tulkintaa.

Preston Sturgesin Sullivan’s Travels piti tsekata tietenkin ihan vain sen sisältämän Coen-viittauksen takia, mutta lopputulos oli varsin hauska yllätys. Elokuva on siis hauska.

USA, it’s our History oli ihan dyhmä.

Evan Almighty: voi Luoja, mitä sontaa. Toiminee esikoululaisille suunnattuna pyhäkouluelokuvana, koska esillepanossa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta sisältö on vaan silkkaa silppua.

Tiesin, että Head of State ei ole kovin hyvä, mutta niin vain Chris Rock -fanitukseni johdatti minut nojatuoliin. Ei olisi kannattanut. Aivan susipaska leffa, jolle ei voi antaa sympatiapisteitä edes Python-viittauksesta.

Vuoden 2007 jämäleffat, osa 1

Edit 14.1.2008: Lieksa! lisätty.

Laskin, että vuonna 2007 näin yhteensä 172 elokuvaa. Elokuvakriitikon leikkiminen ja DocPoint–Sodis–Espoo–R&A-kombo (Tampere jäi kovin vähälle huomiolle syistä johtuen) johtivat siihen, että teatteriolosuhteissa nähtyjä elokuvia oli kokonaismäärästä noin kolmasosa. Sitten kun vielä huomioidaan, että sijoitin alkuvuodesta fiksusti videotykkiin, niin voidaan todeta, että alle satatuumaisilta ruuduilta en kovinkaan montaa pätkää nähnyt.

Luonnosasteelle jääneitä miniarvioita on niin perhanasti, että tiputtelen ne blogiini kuuden seuraavan päivän mittaan kymmenen kerrallaan. Yleensä tällaisten asioiden lupaaminen johtaa vain lupauksien rikkomiseen, mutta nyt on ollut niin hyvä hööki päällä, että eiköhän tämä tästä sutviinnu.

Kärkeen Sodis-jämät (varsinainen satsihan on Kaistalla):

Lars Von Trierin The Boss of It All on oletettavasti komedia. Sanon ”oletettavasti”, koska se ei ole yhtä selkeästi katsojaa mairitteleva kuin vaikkapa The Office ja toisaalta Von Trieriä katsoessa tulee aina vähän sellainen olo, että ohjaaja näyttää persettä selän takana. Voi olla, ettei moiselle tuntemukselle ole mitään järkeviä perusteita, mutta niin vain on. Kovasti ohjaaja vakuuttelee, että tässä tulee ihan vain pieni, merkityksetön komedia, mutta vaikea sitä on uskoa. En osaa formuloida tahi analysoida tuntemuksiani kovinkaan tarkasti, mutta kokemus oli joka tapauksessa positiivinen. Tunne on ehkä samansuuntainen kuin se, jonka I’m Not There nostatti.

Näin puolen vuoden jälkeen osaan sanoa Scott Walker: 30 Century Man -dokkarista vain sen, että siinä hyödynnettiin mainiosti puhuvia päitä ja musiikkia. Kun kerran aiheena oli Scott Walker ja hänen musikaalinen neroutensa, niin oli oikein hieno oivallus soittaa haastateltaville näiden suosikkibiisejä ja näyttää heidän reaktionsa. Yksinkertaista ja toimivaa.

Letters From Sahara oli hyväsydäminen mutta kömpelö.

Still Life … kertoi öö miehestä, joka etsi vaimoaan kaupungista. Näin muistelen. Ja sen myös muistan, että videolle kuvattu leffa näytti kökköiseltä isolle kankaalle projisoituna.

Sitten takaisin kaupallisen kuonan pariin.

Zodiac on hieno elokuva, jolla on kaksi ongelmaa. Ensimmäinen on yletön kesto, joka käy perslihaksille. Toinen on se, että elokuvalla on kaksi fokusta, eikä niiden välillä vaihtaminen käy ongelmitta. Alussa jahdataan Zodiac-murhaajaa, on mysteerejä, jännitystä ja väkivaltaa. Kun juttu kuivuu poliisilta kasaan, keskipisteeseen nousee Graysmithin pakkomielle. Mutta koska nämä kaksi eivät mene kunnolla päällekkäin, liitoskohdassa katsojaa pyydetään kiinnostumaan asiasta, joka ei oikeastaan ole kiinnostava, ainakaan vielä.

Visuaalisesti kyseessä on äärimmäisen hieno teos, mutta tällä kertaa aivan eri tavalla kuin Fincherillä aiemmin: Kuvissa on paljon symmetrisiä asetelmia. Sävyt ovat hillityt, mustaa ja keltaista.

Leffan epookki on rakennettu huolella ja jotkut kriititkot kehuivat lopputulosta mukamas orgaanisemmaksi ja vähemmän mahtailevaksi kuin vaikkapa Fight Clubissa. Se on tietenkin silkkaa höpöpuhetta. Otetaan esimerkiksi vaikkapa taksia seuraava ilmakuva, joka on heilumattomuudessaan pieni tekninen ihme. Pikemmin lopputulos on kuitenkin oudolla tavalla epäluonnollinen, mikä synnyttää jännitystä.

Talladega Nights on täynnä mahtavia onelinereitä. Show’n varastaa Sacha Baron Cohen, joka ryöstää Peter Sellersin haudan ja lätkii kaikki mahdolliset ja mahdottomat ranskalaisvitsit valkokankaalle. Ei sillä etten olisi nauranut, kun mies hörppii macchiatoa ja lukee Camus’n Sivullista autossa. Varsinkin alkupuolella on paljon improillun oloista, irtonaista vitseilyä, joka – hämmästyttävää kyllä – toimii. Nautin Talladegan juuri ennen Hokkarihemmoja, joka olikin sitten kaikessa typeryydessään todella rasittava esitys.

Popcorn-osastolle kuuluu myös The Rock, mutta miten hieno takaa-ajokohtaus siinä alkupuolella onkaan! Loppuleffa ei enää kohoa samalle älyttömän loistavuuden tasolle, mutta pelkästään raitiovaunun ilmaan räjäyttämisestä on pakko antaa isosti propseja.

Manos: The Hands of Fate tai tarkemmin sanottuna sen MST3K-versio. Wau. Tässä on elokuva, joka on niin huono, että se on jo huono. Ei sillä, ettei sen katsominen olisi viihdyttävää, mutta voi pojat, että onkin huono elokuva. Huooooo-nooo. Huh huh.

Episodielokuva Chacun son Cinema on kuten episodielokuvat yleensäkin: pari segmenttiä on vallan erinomaisia, kuten esimerkiksi Kiarostamin pätkä. Muutama on aika turhanpäiväinen ja muutama ihan mukava.

Lieksa! on parituntinen satsi komeita pukuja, ulkokohtaista kerrontaa, räkähuumoria, ylitsevuotaja kertojanääni, tyhmyyksiä ja käsittämättömyyksiä.

True Lies on elokuva, josta minulla oli paljon virheellisiä ennakkokäsityksiä. (Olen nähnyt sen viimeksi teatterissa reilut 10 vuotta sitten.) Ensinnäkin olin ihan varma, että se on John McTiernanin ohjaama ja niljakkaan autokauppiaan roolissa olisi Kevin Kline. Puolustelen erhettäni sillä, että Cameron kuitenkin yleensä kirjoittaa omat elokuvansa, ja True Lies ei tuntunut sellaiselta leffalta, jonka tarina olisi lähtöisin hänen kynästään. Eikä se olekaan.

Leffan tunnistaisi kyllä alkutekstejä näkemättäkin Cameronin ohjaamaksi, sillä Jimmy-boyn maneerit ovat vahvasti esillä: action-kohtausta edeltävä hidastus löytyy ainakin kahdesta eri kohdasta, vessatappelusta ja kun pariskunta napataan hotellista.

True Lies lienee jonkinlainen kasari/ysäri-actionkomedian huipentuma. Arabipahikset huutelevat lähinnä ”jalla jalla” ja ”allahu akbar” ja lopputekstien mukaan lead terroristia esittää mies, jonka sukunimi on Uzi. How’s that for irony? Sellaista tilannetta ei ole, etteikö siihen voisi tipauttaa nasevaa vitsiä – vaikkapa nyt atomipommin räjähtäessä. Arnoldin ominta alaa ovat onelinerit, jotka ovat masentavan kehnoja: partnerin kanssa puhutaan pillujuttuja ja huudellaan runkkaria, mikä on tietysti tavallaan ihan hauskaa, koska Arskan englanti on… murteellista.

Naiset tietävät paikkansa. Sankarimme pistää vaimonsa strippaamaan tuntemattomalle ja olemattomissa vaatteissa riekkuvaa Jamie Lee Curtisia esineellistetään muutenkin aika kepeästi. Toisaalta hän on leffan paras näyttelijä, joka saa pöhkötkin monologit vaikuttamaan inhimillisiltä ja koskettavilta. Siihen verrattuna Arnoldin suru, kun hän huomaa vaimonsa käyvän vieraissa, on käsinkosketeltavan olematonta.

Tummien perhosten koti, The Brick, Steamboy

Edit 6.1.2008: lisää Tummien perhosten kodista.

Leffavuosi on käynnistynyt vauhdikkaasti, mutta kyllä se ehtii siitä vielä lässähtää.

Dome Karukosken ohjaama ja Marko Leinon Leena Landerin romaanin pohjalta käsikirjoittama Tummien perhosten koti oli ammattitaitoista kotimaista elokuvaa. Sen tyylilaji on aika erilainen kuin TSOTin. Nyt liikutaan pikemminkin Ondskanin ympyröissä ja teemoissa.

Yhdestä asiasta ajattelin narista tarkemmin. Hollywood-tuotoksiahan syytetään usein alleviivaamisesta ja toistosta, jolla varmistetaan, että yleisön hitainkin yksilö ymmärtää, mitä elokuvassa tapahtuu. Tämä ei ole tietenkään pelkästään Hwdn ongelma. TPK:ssa se pisti silmään eräässä loppupuolen kohtauksessa, jossa päähenkilöä vannotetaan pitämään suunsa supussa ja suojelemaan perhettään – aivan kuten hänen isänsä on aiemmin tehnyt. Ehdin juuri tajuta, että jälkimmäisessä kohtauksessa taidetaan käyttää täsmälleen samoja fraaseja kuin aiemmassa, kun valkokankaalle pärähtää flashback-kohtaus, jossa isä toistaa nuo aiemmin lausutut sanat. Voi miten mälsää: juuri kun olin alkanut nauttia oivalluksestani, se vietiin minulta pois.

Pitkään hyllyssä panttaamani The Brick oli juuri niin hieno kuin on mainostettu. High school -ympäristöön siirretty hardboiled-dekkari kuulostaa Bugsy Malonelta, mutta onkin näppärä tapa säästää vanhan genren parhaat puolet ja yhdistää ne nyky-yleisölle paremmin uppoavaan ympäristöön. Joseph Gordon-Levittin esittämä Brendan on sympaattinen altavastaaja, jossa on jääräpäisyyttä ja sisua kuin Seitsemästä veljeksestä tehdyssä supertiivisteessä ja puheessa mahtavan runollinen svengi. Juonessa riittää käänteitä viimeiseen minuuttiin asti, tyylilajille ollaan uskollisia ja pienen budjetin toteus on onnistunut. Kaiken lisäksi leffan käsikirjoituksen voi ladata Rian Johnsonin sivuilta ilmaiseksi, joten tästä saa oppimateriaaliakin. Purr-fect.

Eipä ole ikinä missään elokuvassa väännelty yhtä ahkerasti venttiileitä kuin Steamboyssä. Kyseessä on loppujen lopuksi vielä aika kehno leffa, mutta jotenkin en vain voinut aktiivisesti inhota sitä. Luultavasti se johtuu steampunk-ympäristöstä, joka oli minusta kaikessa itsetarkoituksellisuudessaankin aika hieno. Olen joskus ihmetellyt, että Miyazakilla elokuvien huipentumat tuntuvat tulevan liian nopeasti (vaikkapa nyt Kikin lähettipalvelussa), mutta Steamboy kärsii kyllä täsmälleen käänteisestä ongelmasta: sen huipentuma sen kuin huipentuu huipentumistaan, kunnes koko homma alkaa tuntua oikeastaan aika tylsältä. Lisäksi leffan alkupuoli muistutti minua elokuva-autoilun ensimmäisestä säännöstä: ihan sama miten kovaa ajat, aina voi ajaa vähän kovempaa.

Ylimääräisenä huomiona mainittakoon, että britti-dvdn värit olivat todella platkut. Liekö kyse siirrosta vai onko alkuteoskin tasaisen kontrastiton?

Vuoden ensimmäinen elokuva oli Illusionist

Uusi vuosi ei tuonut mukanaan uusia elokuvia. Itse asiassa vanhoistakin on vielä kirjoittamatta, vaikka aika monesta on jotain muistiinpanon tapaista olemassa. Vaan takaisin asiaan.

Kahdesta parin vuoden takaisesta taikurielokuvasta The Illusionist on se heikompi. Hankala tietää, mihin etusormensa sojottaisi: onko vika Edward ”aksentti on näyttelemistä” Nortonin vai Paul ”partaa voi hivellä” Giamattin? Tai pitäisikö sittenkin olla sitä mieltä, että Dick Popen ruskeaksi laveerattu epookkielokuvaus on lattea? (Ei se kyllä ole, mutta efektin mielekkyydestä voidaan keskustella.) Neil Burgerin teksti ja ohjaus tuntuvat sinälleen ihan päteviltä – mitä nyt nuo aiemmin mainitut pääosanesittäjien epäesitykset – ja lopetuksen tekikö-vai-eikö-tehnyt-ratkaisukin kelpasi minulle. Ehkä päällimmäisenä tunteena on se, että Prestige ahtoi mittaansa huomattavasti enemmän keppostelua, joten Illusionist tuntui siihen verrattuna kovin yksioikoiselta.

Mutta pitääkö näitä kahta elokuvaa nyt välttämättä verrata toisiinsa vain siksi, että niiden aihepiiri ja ilmestymisaika ovat niin lähellä toisiaan?

Lions for Lambs, Pavlovin koirat, Tarina itkevästä kamelista, Miffo

Robert Redfordin ohjaama Lions for Lambs luottaa tähtiinsä, joiden suut on kirjoitettu täyteen ylväitä ja viisaita monologeja. Suhteeni elokuvaan on paradoksaalinen: se on minusta huono, mutta sitä on nautinto katsoa. Selitän ristiriidan sillä, että Redfordin ja käsikirjoittaja Carnahanin viisaudet ovat luokkaa ”hei, myös media oli syyllinen ja tiesittekö muuten, että vapauden puolustamiseen sisältyy monia ongelmallisia juttuja?”

Toisaalta nämä latteudet kuullaan todellisten tähtien eli Redfordin, Meryl Streepin ja Tom Cruisen suusta. Ja nämä tyypit eivät ole tähtiä sattumalta. Heihin on pakattu niin paljon karismaa, että jos sen voisi muuntaa sähköksi, seuraava öljykriisi siirtyisi kymmenellä vuodella eteenpäin. Niinpä heitä kuuntelee mieluusti, vaikka kyseessä olisikin yhteiskuntapolittinen studia generalia -luento.

Minusta Pavlovin koirat toimii oikein hyvin juuri sen takia, että yleisen ja yksityisen allegoriaa ei väännetä rautalangasta. Joo joo, asiat ovat Venäjällä sillä lailla vinksinvonksin, että keskitason dirikoista on hienoa mennä kadulle pummeiksi pukeutuneina, mutta ei siitä sen enempää. Jos ei katsojaa moisen tempauksen jälkeen ihmetytä, mitä naapurissa oikein tapahtuu, ei sitä varmaan plakaateilla ja julistuksillakaan tuoda ilmi.

Tarina itkevästä kamelista on siitä jännä tapaus, että etukäteistieto elokuvan semifaktuaalisesta luonteesta tuppaa johtamaan mielenkiinnon väärille raiteille. Siinä missä dokkarin tai draamaelokuvan kohdalla ihastelisi näyttelijöitä tai toteutuksen mielistelemätöntä pienieleisyyttä, jää nyt miettimään, että miten kameli saatiin keploteltua tuohon vai onkohan se oikeasti tuollainen eläin ja mikäs valo tässä kohtauksessa oikein on. Mutta ontologiset kysymykset sivuuttaen kyseessä on oikein viehättävä kuvaus jostain jumalan selän takavasemmalta puolelta. Eikä sitä totuudellisuuttakaan tule kovin paljon pohdittua, kunhan esitin mietteliästä.

Film-O-Holicin arvostelussa Miffoa kehutaan elokuvaksi, joka välttää taitavasti kaikista kuluneimmat kliseet. Niin no, ainakin me huvitimme itseämme huutelemalla valkokankaalle seuraavia tapahtumia (jää kiinni epäilyttävästä asennosta, vanhemmat tulevat kotiin, mikrofoni jää päälle). Leffa olisi muuten aika symppis, mutta jotenkin vain ihmetyttää, että käsiksestä ei ole karsittu tuollaisia pöhköyksiä. Lisäksi jäin miettimään, mitä Jumalan näkökulmasta filmatut otokset tahtoivat sanoa. Etenkin kun koko pappisaspekti jäi täysin käsittelemättä: samanlaiset tunnontuskat olisi minkä tahansa ammatin edustajalla. Missä syvälle porautuvat pohdiskelut kristillisen vakaumuksen ja etiikan ongelmista? Eivät ainakaan tässä elokuvassa.

Elokuvia keväältä

Tämä merkintä on roikkunut luonnoksissa yli puoli vuotta, joten saatan horista mitä sattuu vielä tavallistakin enemmän.

Magnolia sai kunnian olla ensimmäinen kotiteatterissamme keväällä katsottu elokuva (ja tykkinä oli muuten Epson EMP-TW600). Elokuva tuntui jo silloin jotenkin röyhkeältä, ja nyt sen uskaliaisuus oli vielä silmäänpistävämpää. Kamera-ajot hyppivät nenälle heti alusta, hahmot puhkeavat lauluun, puhuvat kovin teatraalisesti, puhuvat toistensa päälle, monologisoivat… PTA ei ole valinnut tyylilajikseen hienovaraisuutta. David Bordwell on puhunut haastattelussa siitä, kuinka Magnolian kuvakerronta tuntuu sisältävän jonkinlaisen syvemmän merkityksen, joten turha minun on siitä turista. Totean vain, että ensimmäisellä kerralla puheen teatraalinen rekisteri jäi suomennetun tekstin alle. Nyt, kun elokuvan katsoi englanninkielisen tekstityksen kanssa dvd:ltä, puheen sävyn hiffasi paljon helpommin. Kai sillä joku vaikutus on.

Kaante on huonoin pitkään aikaan näkemäni elokuva, and that’s saying something. (Muistakaamme Tuomaan kuolematon tokaisu: ”Miksi me katsotaan aina huonoja japanilaisia elokuvia?”) Se on siis todella, todella huono. Kyseessä on olevinaan Bollywood-versio Reservoir Dogsista, mutta leffan ensimmäisellä kaksituntisella ei ole oikeastaan mitään tekemistä Tarantinon kanssa. Enemmän huidotaan Usual Suspectsin suuntaan. Laatu on kuitenkin yhtä karmea alusta loppuun, vaikka muutama tahattomasti (?) hauska kohtaus välistä löytyykin. Musiikkinumerot ovat huikeita, mutta niitä on ihan liian vähän 200-minuuttiseen elokuvaan. Lopussa on joku hauska flashback, jonka missasin, koska kävin vessassa.

Stagecoach on ur-länkkäri oikein parhaimman kaavan mukaan. Tosin tässä vaiheessa en muista enää mitään muuta kuin heti elokuvan katsomisen jälkeen muistiin rustaamani vuorosanan ”Toisen vaimon löydän helposti, mutten sellaista hevosta!” Luulen, että se kuvasti mielestäni hauskasti elokuvan ajatusmaailmaa.

Titanic: The Jack Edit on faniversio, josta on poistettu a) kaikki nykyaikaan sijoittuvat kohtaukset ja b) kaikki kohtaukset, jotka eivät liity suoraan Jackiin. Onko lopputulos parempi kuin alkuperäinen? En osaa sanoa, koska Titanicin näkemisestä on niin pitkä aika. Olen kuitenkin sitä mieltä, että elokuva toimii myös tällaisenaan. Luultavasti kehystarina lisää kertomuksen emotionaalista painoarvoa ja tekee koko hommasta jotenkin vielä traagisemman. Pääasiallinen syy tämän katsomiselle oli tietenkin halu nähdä, miten kukaan voi uhrata kymmeniä tunteja elämästään sörkkiäkseen James Cameronin kädenjälkeä.

Cutting Edge opettaa ainakin sen, että ohjaaja Rob Cohen on leikannut xXx:n kubististen ihanteiden mukaisesti. Vakavasti puhuen dokkarin suurin puute on se, että näin lyhyessä ajassa ei ehdi pureutua kovin syvälle elokuvaleikkaamisen taitoon, historiasta ja kokeiluista nyt puhumattakaan. Iso osa oli siis jo muualta tuttua kamaa, mutta tietenkin elokuva on monella tapaa ihanteellinen muoto tällaiselle. Siis: suositeltavaa kamaa, kuitenkin.